Me saavuttiin Parisminaan tiistaina kahdella bussilla ja yhdellä moottoriveneellä. Koko tiistain sato aivan kaatamalla, joten voitte varmaan kuvitella ilmankosteuden ja kuumuuden bussimatkalla: vähän ku ois ollu kotona saunassa!

Me majotuttiin pareittain isäntäperheisiin, jotka ei (taaskaan) puhu sanaakaan englantia. Meidän huone on vähintäänkin mielenkiintonen: kaks sänkyä, joissa on hyttysverkot, mikä on vähintäänkin tarpeellista, sillä seinät on periaatteessa puoliksi auki. Huoneen perällä on kylpyhuone, jonka vessa ei vedä ja suihku ei tunne käsitettä ”vedenpaine”. Tai sen enempää käsitettä ”lämmin vesi”. Loppujen lopuksi, sitten kun lakkaa ajattelemasta ku pilalle hemmoteltu länsimaalainen, noilla asioilla ei oikeestaa ole kauheesti väliä. Täällä on niin kuuma, että kukaan ei halua kuumaa suihkua. Ja se että vedenpaine on olematon vaatii vaan vähän pidemmän suihkun, mutta kyllä ne shampoot lopulta lähtee. Ja meidän yhteisessä tilassa La Casonassa on oma vessa, joten kipitän yleensä sen sata metriä sinne 😀  

Ensimmäinen yöpartio oli heti tiistai-iltana klo 20-00. Toinen ryhmä lähti liikkeelle toiseen vuoroon klo 23-03. Neljä tuntia kävelyä rannalla ei todellakaan kuulosta niin raskaalta kuin mitä se on. Osaltaan siihen vaikutti tietysti se, että oltiin lähdetty San Josesta samana päivänä aikasin aamulla ja kun partiovuoron jälkeen pääsin nukkumaan, olin ollut hereillä 21 tuntia. Lisäksi ekat kaksi tuntia meidän vuorosta sato kaatamalla.  Joten kuvittele ittes talsimassa läpimärkänä pimeellä rannalla raskaassa hiekassa väsyneenä, niin voit jo päästä lähelle sitä epätoivoa, mikä mulla oli tiistai-iltana 😀  Toisaalta partion aikana me nähtiin kaksi leatherback kilpparia (en muista mikä se on suomeksi, mutta oisko joku merinahkakilpikonna tai jotain?). Toinen naaras oli matkalla takaisin mereen kun me tultiin sen kohdalle. Kun me seurattiin sen jälkiä ylös rantaan, me todettiin ettei se ollut muninut lainkaan – hiekka oli ilmeisesti ollut siinä kohtaa liian kovaa. Toinen naaras me nähtiin juuri kun se oli saanut pesän kaivettua ja muninut pari ensimmäistä munaa. Tässä kohtaa meidän tehtävä oli kerätä munat kuopasta sitä mukaa kun niitä sinne tipahteli. Me kerättiin yhteensä noin 80 munaa, mutta viimestä ei saatu talteen, kun naaras alko niin kiivaasti kauhoa hiekkaa sen päälle ja peittää kuoppaa 😀 Munat vietiin keskukselle ja kaivettiin uuteen kuoppaan aivan keskuksen eteen. Näin me voidaan olla varmempia siitä, että salametsästäjät ei uskalla tulla niitä keräämään. On hyvin mahdollista, että vauvat siitä ja toisen ryhmän kaivamasta pesästä kuoriutuu vielä kun oon täällä 🙂 Leatherbackit on vanhimpia ja suurimpia merikilpikonnia, jotka itseasiassa selvis hengissä silloin, kun esimerkiksi kaikki dinosaurukset ja muutenkin 90% maapallon elämästä kuoli sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten.  Viimeisen 60 vuoden aikana ihminen on tappanut leatherbackeistä 95%.  Eilen mulla ja kämppiksellä oli vapaayö, mutta loput lähti partioimaan. Eilen tosin ei aamuyön jälkeen satanut ollenkaan, joten vietettiin päivä rannalla ja partioon lähteneet sai todennäköisesti kävellä ilman sadetta. Odottelen että porukka kokoontuu keskukselle, niin saan kuulla löysikö ne viime yönä mitään 🙂 Tiistai-iltana ennen partiota täällä oli maanjäristys. Aika pieni, mutta sellaselle joka ei oo koskaan enne maanjäristystä kokenut, se tuntu tosi oudolta. Sitä kesti vaan muutamia sekunteja, mutta oli se hurjaa. Ilmeisesti järistys oli Nicaraguassa Costa Rican pohjoispuolella ja me tunnettii jälkiaallot täällä. Kysymys kuuluu: Mihin tässä maailmassa voi luottaa, jos ei edes siihen että maa sun jalkojen alla on tukeva ja vakaa?  

Eilen me lähdettiin aamusta etsimään kilpikonnan pesää, jonka ois pitäny olla kuoriutumisvalmis. Nää keskuksen työntekijät yleensä seurailee pesiä ja varmistaa, että poikaset pääsee niistä ulos. Me käveltiin pari kilometriä rantaa keskukselta poispäin ja johtajaheebo alkoi kaivaa. Se kaivoi esiin kymmenen pientä kilpikonnavauvaa, jotka aloitti hurjan kisan kohti merta. Voitte vaan kuvitella jenkkien ja mun reaktiot – miten voi olla niin hyvä tuuri, että me nähtiin munivia kilpikonnia ekana yönä ja kuoriutuvia vauvoja seuraavana päivänä?

Matkalla takaisin me nähtiin laiskiainen ja parvi pelikaaneja! 

Tänään mulla on taas partiovuoro klo 20-00. Nyt aamulla (klo on 7.25) me mennään kymmeneltä kylän ravitsemuskeskukseen jakamaan ruokaa lapsille ja raskaana oleville naisille. Valtio maksaa kylässä asuville 0-12-vuotiaille lapsille ja odottaville äideille aamiaisen ja lounaan joka arkipäivä. Siispä mennään sinne auttelemaan ainoota työntekijää tiskien ja muiden kanssa. 

Iltapäivällä me puolestaan mennään maalaamaan paikallista koulua 🙂 Kattelen tässä nyt vielä hetken, miten rapu kaivaa pesää mun jalkojen juuressa ja lähden sitten aamiaiselle <3 

Mulla on muutenki aika vakaa fanipohja. Tässä on Quila ja Jackie!

Anni

Lähdin Helsingistä kohti Amsterdamia sunnuntaina klo 7.00. Amsterdamista lennettiin Panama Cityyn noin 11 tuntia ja Panamasta San Joséhen 1,5 tuntia. Kentällä mua oli vastassa pari järjestön työntekijää, mutta olin niin väsyny, etten rehellisesti sanottuna varmaan tunnistais niitä, jos ne nyt kävelis vastaan. 

Matka kentältä isäntäperheeseen kesti puolisen tuntia, mutta pimeässä kaupungista ei saanut kovinkaan kattavaa kuvaa. Keskityin muutenkin lähinnä pitämään penkistäni kiinni, sellasta vauhtia kuski paineli menemään 😀

Ovella oli vastassa noin 60-vuotias nainen, jonka väsymykseltäni muistan näyttäneen mulle kylppärin ja oman huoneeni sijainnin ja esitelleen mut tyttärelleen ja tämän poikaystävälle. Puoli tuntia rupateltuani pahoittelin ja sanoin, että nyt mun on pakko päästä suihkuun ja nukkumaan tai henki lähtee. Olin siinä vaiheessa ollut hereillä noin vuorokauden. 

Aamulla heräsin pirteänä jo neljältä, mutta pakotin itteni nukkumaan vielä pari tuntia. Aamupalalla selvis, että perheen tytär puhuu todella sujuvaa englantia ja on sitäpaitsi yllättävän hyvin perillä siitä, missä Suomi on ja millanen se on. Oli tosi helpottavaa päästä edellisen illan väsymyksen ja kielimuuritakeltelujen jälkeen puhumaan englantia! Tuli tosi helpottunu ja vähemmän yksinäinen olo.

Perheen äiti saatto mut järjestön toimistolle, missä meille pidettiin tänään orientointi. Ensimmäisessä (ja myöhemmin myös toisessa) orientointiryhmässä oli pelkkiä amerikkalaisia: neljä mun ikäistä tyttöä (naista). Näistä kaks lähtee mun kanssa samaan kohteeseen huomenna, yksi menee Tyynenmeren rannikolle kilppariprojektiin ja yksi jää San Josén terveydenhuoltoprojektiin. Mun kanssa samaan kohteeseen lähtevät ovat molemmat Bostonista, muttei silti tunne toisiaan entuudestaan. Iltapäivällä kävin lounaalla uusien jenkkiystävieni kanssa ja alko tuntua entistä enemmän siltä, että hyvä tästä vielä tulee. Huolimatta siitä, että molemmat tytöt lähtee projektista jo parin viikon päästä. Toisaalta samassa paikassa on jo aiemmin alottaneita vapaaehtosia, joista osa on tullut yhtä pitkäksi tai pidemmäksi ajaksi ku mä.  

Iltapäivällä meillä oli vielä erillinen orientointi, joka koski nimenomaan meidän projektipaikkaa. Tässä ryhmässä on näiden bostonilaistyttöjen lisäksi kolme muuta amerikkalaista: isä ja tytär ja yksin reissaava suunnilleen mun ikäinen nainen. Eli hyvin amerikkalaispainoitteista tähän asti 😀 En kyllä valita, ihan mahtavia tyyppejä.

Huomenna me lähdetään aamuseitsemältä kahdella bussilla ja yhdellä veneellä Parisminaan, joka on noin 500 ihmisen kylä pienellä saarella Costa Rican Karibianmeren puoleisella rannikolla. Ihan Parisminan lähellä sijaitsee Tortuguero, joka on tunnettu luontonsa monimuotoisuudesta aina apinoista ja kilppareista myrkyllisiin sammakoihin ja krokotiileihin. Sinne sovittiin reissu bostonilaisten kanssa tälle tai ens viikolle 🙂  (Näin just maailman isoimman koppakuoriaisen, aapua)  Parisminassa me asutaan isäntäperheissä, kaks vapaaehtosta per perhe. Kylä on niin pieni, että me ollaan kaikki lähellä toisiamme, vaikka eri perheissä oltaiskin.  (Ei se ollukkaa koppis vaan joku heinäsirkan tapanen joka lähti lentoon. Huusin ääneen.)  Hyvä uutinen kaikkien muiden mahtavien uutisten joukossa on se, että Parisminassa suojelukeskuksessa on nettiyhteys, joten jos mitenkään ehdin ja jaksan, postailen tänne juttuja ja kuvia sillon tällön 🙂  Anni  P.S. Anteeksi hutaistu teksti ja mahdollisesti ruma asettelu – joudun tekemään näitä puhelimella!