Siellä missä koti-ikävä on vaikea juttu

Monet kysy ennen kun lähdin, että miten uskallan mennä. Miten uskallan mennä niin kauas yksin, miten uskallan mennä johonkin, missä puhutaan vieraita kieliä, miten uskallan mennä johonkin, missä on erilaiset tavat ja vaatimattomat asuinolot. 

Mulle ei oo mikään ongelma olla paikassa, jota en tunne ennestään: kaikkeen sopeutuu. Mulla on hyvä englannintaito ja espanja, no, se kehittyy päivä päivältä. Matkustamiseen ei kuole (ainakaan kovin usein), vaikka olot olis vähän heikommat. 

 

Ainoa ongelma matkustamisessa mulle on koti-ikävä, joka alkaa ennen kun lähden ja jatkuu pahimmassa tapauksessa koko tänkin reissun. Ikävöin mun perhettä ja ystäviä, ikävöin tuttja maisemia ja mietin, oliko sittenkin virhe lähteä pois. Tiedän ettei ollut. Mutta ikävän kanssa on kaikkein vaikein elää. Se kaivertaa öisin, kun mä meen nukkumaan, tai kun partion rannalla neljättä tuntia jalat rakoilla. Se on raskasta. Niin raskasta, että kyyneleet kiiltäisi poskilla, jos kukaan niitä voisi pimeässä nähdä.

Anni