Siellä mistä kaikki alkaa

 

Lähdin Helsingistä kohti Amsterdamia sunnuntaina klo 7.00. Amsterdamista lennettiin Panama Cityyn noin 11 tuntia ja Panamasta San Joséhen 1,5 tuntia. Kentällä mua oli vastassa pari järjestön työntekijää, mutta olin niin väsyny, etten rehellisesti sanottuna varmaan tunnistais niitä, jos ne nyt kävelis vastaan. 

Matka kentältä isäntäperheeseen kesti puolisen tuntia, mutta pimeässä kaupungista ei saanut kovinkaan kattavaa kuvaa. Keskityin muutenkin lähinnä pitämään penkistäni kiinni, sellasta vauhtia kuski paineli menemään 😀

Ovella oli vastassa noin 60-vuotias nainen, jonka väsymykseltäni muistan näyttäneen mulle kylppärin ja oman huoneeni sijainnin ja esitelleen mut tyttärelleen ja tämän poikaystävälle. Puoli tuntia rupateltuani pahoittelin ja sanoin, että nyt mun on pakko päästä suihkuun ja nukkumaan tai henki lähtee. Olin siinä vaiheessa ollut hereillä noin vuorokauden. 

Aamulla heräsin pirteänä jo neljältä, mutta pakotin itteni nukkumaan vielä pari tuntia. Aamupalalla selvis, että perheen tytär puhuu todella sujuvaa englantia ja on sitäpaitsi yllättävän hyvin perillä siitä, missä Suomi on ja millanen se on. Oli tosi helpottavaa päästä edellisen illan väsymyksen ja kielimuuritakeltelujen jälkeen puhumaan englantia! Tuli tosi helpottunu ja vähemmän yksinäinen olo.

 

Perheen äiti saatto mut järjestön toimistolle, missä meille pidettiin tänään orientointi. Ensimmäisessä (ja myöhemmin myös toisessa) orientointiryhmässä oli pelkkiä amerikkalaisia: neljä mun ikäistä tyttöä (naista). Näistä kaks lähtee mun kanssa samaan kohteeseen huomenna, yksi menee Tyynenmeren rannikolle kilppariprojektiin ja yksi jää San Josén terveydenhuoltoprojektiin. Mun kanssa samaan kohteeseen lähtevät ovat molemmat Bostonista, muttei silti tunne toisiaan entuudestaan. Iltapäivällä kävin lounaalla uusien jenkkiystävieni kanssa ja alko tuntua entistä enemmän siltä, että hyvä tästä vielä tulee. Huolimatta siitä, että molemmat tytöt lähtee projektista jo parin viikon päästä. Toisaalta samassa paikassa on jo aiemmin alottaneita vapaaehtosia, joista osa on tullut yhtä pitkäksi tai pidemmäksi ajaksi ku mä.  

Iltapäivällä meillä oli vielä erillinen orientointi, joka koski nimenomaan meidän projektipaikkaa. Tässä ryhmässä on näiden bostonilaistyttöjen lisäksi kolme muuta amerikkalaista: isä ja tytär ja yksin reissaava suunnilleen mun ikäinen nainen. Eli hyvin amerikkalaispainoitteista tähän asti :D En kyllä valita, ihan mahtavia tyyppejä.

Huomenna me lähdetään aamuseitsemältä kahdella bussilla ja yhdellä veneellä Parisminaan, joka on noin 500 ihmisen kylä pienellä saarella Costa Rican Karibianmeren puoleisella rannikolla. Ihan Parisminan lähellä sijaitsee Tortuguero, joka on tunnettu luontonsa monimuotoisuudesta aina apinoista ja kilppareista myrkyllisiin sammakoihin ja krokotiileihin. Sinne sovittiin reissu bostonilaisten kanssa tälle tai ens viikolle :)  (Näin just maailman isoimman koppakuoriaisen, aapua)  Parisminassa me asutaan isäntäperheissä, kaks vapaaehtosta per perhe. Kylä on niin pieni, että me ollaan kaikki lähellä toisiamme, vaikka eri perheissä oltaiskin.  (Ei se ollukkaa koppis vaan joku heinäsirkan tapanen joka lähti lentoon. Huusin ääneen.)  Hyvä uutinen kaikkien muiden mahtavien uutisten joukossa on se, että Parisminassa suojelukeskuksessa on nettiyhteys, joten jos mitenkään ehdin ja jaksan, postailen tänne juttuja ja kuvia sillon tällön :)  Anni  P.S. Anteeksi hutaistu teksti ja mahdollisesti ruma asettelu – joudun tekemään näitä puhelimella!