Kauan Odotettu Raskaus

”Vasta huhtikuussa, niin ei saada loppuvuoden lasta”. Ote meidän surullisen hupaisasta keskustelusta mieheni kanssa lapsen yrittämisestä. Olimme olleet naimisissa puoli vuotta ja sain mieheni vihdoin puhuttua ympäri ehkäisyn poisjättämisestä. Olin syönyt pillereitä koko seurustelumme ajan ja halusin ehdottomasti päästä eroon hormonieni häiritsijöistä. Lopetin pillerit tammikuussa 2018, mutta niinkuin jo ensimmäinen virke voi paljastaa, käytimme kortsua vielä muutaman kuukauden. Pillereiden lopettamisen jälkeen kuukautiset alkoivat normaalilla kierrolla jo helmikuussa.

En ole koskaan potenut sitä kuuluisaa vauvakuumetta ja monesti mietinkin, että haluanko välttämättä lapsia. Toisaalta minun sisällä oli jokin äiti-hahmo, joka tiesi haluavansa tulla esiin vielä joskus. En enää halunnut odotella sitä biologista kelloa, koska tiesin että jos tulisimme vanhemmiksi, haluaisin sen tapahtuvan mahdollisimman pian. Olinhan jo 26, omasta mielestäni vanaha akka. Mieheni on aina ajatellut että tottakai lapsia, sitten joskus 10 vuoden päästä. Tuo sama 10 vuotta, vaikka kysyttäisiin milloin. Häntä selvästi ahdisti ajatus lapsista näin pian, mutta kävimme paljon keskusteluja ja hän kypsytteli ajatusta mielessään. Ja tämä 9kk on hemmetin hyvä aika valmistautua!

Sitä jotenkin ajatteli, että raskaaksi tullaan heti, kun halutaan. Kun vihdoin alkoi ”yritys”, sitä sitten yritettiin. Flow-sovelluksesta selvittelin hyviä päiviä ja peitto heilui välillä vain yrittämisen vuoksi. Sehän ei tee hyvää kenenkään seksielämälle, voin kertoa. Se oli sellaista suorittamista. Kului kk jos toinenkin ja kuukautiset alkoivat normaalisti. Sitä oli aina pettynyt, joka kerta. Ajattelin, että jos minussa onkin jokin vika. Välillä olin ajattelematta asiaa ja jätettiin se väkinäinen yrittäminenkin pois ja toivoin, että vika voisi olla siinä.

Ehkä Minusta ei ole tarkoituskaan tulla Äitiä

Kului vuosi ja mitään ei tapahtunut. Rupesin jo mielessäni totuttelemaan ajatukseen, ettei minusta ehkä tulisikaan äitiä ja puhuimme siitä mieheni kanssa. Hän oli ihan OK sen vaihtoehdon kanssa, jos niin kävisi kaikesta huolimatta. Ehkä se lievitti stressiä. Puhuin lähipiirille avoimesti astiasta, se ei minua koskaan hävettänyt. Sain tukea ja hyviä keskusteluja aikaan ja toivo ei sisältäni sammunut. Huoli omasta kykenevyydestä kyti mielessäni ja koska vuosi oltiin jo yritetty, päätin ruveta jatkotoimenpiteisiin.

Varasin ajan yksityiselle gynelle, jossa tehtiin ultra ja tarkastettiin, että minussa oli rakenteellisesti kaikki normaalia. Olin lukenut, että ennen sen kummempia toimia myös miehen täytyy käydä testauttamassa sperma. Mies suostui siihen heti, mikä oli jopa hieman yllättävää. Kummastakaan ei siinä vaiheessa löytynyt mitään poikkeavaa. Odottelimme vielä kesän, jonka jälkeen otin yhteyttä Kajaani keskussairaalaan ja saimme ajan keskusteluun lapsettomuusasioissa kätilön kanssa. Aika saatiin suht nopeasti, koska olimme käyneet jo omatoimisesti tarvittavissa tutkimuksissa. Keskustelussa käytiin läpi kaikki vaihtoehdot, mitä lapsettomuushoidoissa on ja yleistä keskustelua meidän elintavoista ja terveydentilasta.

Mitä terveystietoihin tulee, vaikutimme ”virheettömiltä”. Emme polta tai käytä juuri alkoholia. Ei ole sairauksia ja olimme vielä nuoriakin. Paikkakuntani naistenlääkäri on kuitenkin jo pariin kertaan ottanut esiin painoni. Olen 173cm pitkä ja painoin ennen raskautta +-90Kg. Se näyttää painoindexiä laskiessa pahalle, mutta en todellakaan koe olevani huomattavasti ylipainoinen. Kukaan minut tunteva ei laita minua siihen sarjaan. Kai se paino jakaantuu niin tasaisesti koko kroppaan, että sitä ei huomaa. Veriarvot ja kaikki muu on hyvin ja lihasmassaa on kohtalaisesti, en siis suostunut uskomaan, että vika olisi painossani.

Keskustelusta saimme ajan ihan sitten lääkärille, joka suosittelisi meille sopivinta vaihtoehtoa. Aika annettiin parin kk päähän, jolloin yrittämistä olisi ollut takana n.1,5v. Kun aika koitti, saimme ihanan kokeneen lääkärin. Keskustelimme ja hän teki minulle sisätutkimuksen. Tuumasin hänen ultratessa, että olisipa ihanaa, kun sanoisit että täällähän on jo pieni lapsenalku. Lääkäri nauroi ja sanoi, että sitä hän ei valitettavasti voisi nyt sanoa. Lopuksi todettiin, ettei minussa tai painossa ole mitään vikaa ja että todennäköisimmin se raskautuminen sieltä tulee itsekseen ennemmin tai myöhemmin. Sain kuitenkin reseptin ovulaatiota varmistavaan lääkkeeseen, jos haluaisin kokeilla sitä. Se stressi, että minussa olisi jotakin vikaa oli poissa ja en halunnut aloittaa lääkettä vielä.

Ne Kaksi Viivaa

Päivä isänpäivän jälkeen tein raskaustestin. Oli ollut omituisia oireita jo viikon, mutta en edes kuvitellut olevani raskaana, koska ajattelin että olisihan se lääkäri sen nähnyt (lääkäristä oli pari viikkoa). Tein testin kuitenkin, koska en saanut asiaa pois mielestäni. Tein sen illalla, enkä puhunut miehelleni mitään. Testiin tuli heti pari viivaa. Raskaus oli ollut ihan alkumetreillä lääkärin tutkiessa minut. Olin ensin ihan shokissa ja halvaannuinkin ehkä hetkeksi. Kävelin sitten tikku kourassa viilipyttynä miehen viereen sohvalle ja näytin sille pientä ilta-askarettani. Mies ei osannut sanoa oikeastaan mitään. Veikkaan, että minun shokkini oli pientä hänen fiiliksiin verrattuna.

Siinä ehti melko monta eri tunnetilaa käydä läpi ennen, kuin uni tuli. Soitin ensimmäisenä pikkusiskolleni, jolle kerroin uutisen. Hän oli odottanut  sitä vähintäänkin yhtä kauan, kuin minä. Välillä pelotti, että innostuisin liian aikaisin. Sitten itketti ja ilostutti ja mitähän vielä. Mies ei edelleenkään puhunut juuri mitään. Juuri ennen valojen sammutusta kysyin, että mitä on nyt niinkuin päällimmäisenä mielessä. ”Miten meidän talolainan kanssa nyt käy”, oli akuutein asia hänen päässään. :D Kai se oli hänen miehekäs tapansa reagoida tulevaan isyyteen.

Sovimme pitävämme asian salassa jouluun. Mieheni pysyi lupauksessa, minä taas en voinut olla hiljaa (yllättyneitä?). Kerroin muutamalle läheiselle ystävälleni, koska sehän on niin ihana asia jakaa. Kerroin myös pomolleni heti alkuun, koska koin se olevan reilua. Perheillemme kerroimme jouluaattona, jolloin oli jo ensimmäinen kolmannes takana. Siitäkös se riemu ratkesi. Tiesin äitini sekoavan ja sallittakoon se hänelle: ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. En olisi kuitenkaan kestänyt sitä heti alkuun, koska olin niin uupunut. Välillä piti kyllä pieniä valkoisia valheita latoa, että raskaus pysyisi salassa.

Nyt, viikolla 32+6 on hankala enää istua, kun Körpikkä työntää jalkoja kylkiluiden alle. Tuntuu, että olisin ollut raskaana jo ikuisuuden ja silti kuitenkin ihmettelen että mihinkäs se aika meni. Tiedän, että lapsettomuus on yleistä ja monesta ei tule äitiä koskaan, vaikkei mitään muuta elämässä haluaisikaan. Toivotan tsemppiä kaikille niille, joiden puolella ei ole onni vielä ollut! Koen olevani onnekas ja lupaan, etten pidä asiaa enää itsestäänselvyytenä!