29

Heippa.

Täällä ollaan, vaikka hiljaista onkin. Se on vain sellainen juttu, että silmäni eivät oikein tee kanssani yhteistyötä enää iltaisin ja koneen avaaminen ei ole käynyt pienessä mielessäkään. Eikä siksi, että olisin väsynyt ( koska nyt olen nukkunut kerrankin suht hyviä yöunia ) vaan juuri niiden silmälasien takia, joita nyt niin kovasti odotan. Pään ja silmien särkyyn on helpottanut edes vähän raitis ulkoilma ja pienet juoksulenkit. Tai ainakin sillä tavalla unohdan pieneksi hetkeksi sen, että päässäni jomottaa ihan pirusti.

Toivon, että kunhan saan rillit silmilleni alkaisi tämä olotilakin pikkuhiljaa helpottaa.

Muuten tänne kuuluu hyvää. Täytin viime viikonloppuna 29 vuotta ja enää vuosi siihen, että olen kolmekymmentä. Vielä aikaisin tänä keväänä tunnistin itsessäni pienen kriiseilijän, mutta kuluneen kesän aikana huomasin kriileilyn muuttaneen hieman muotoaan. Ei se elämä siitä miksikään muutu, vaikka sitä kuinka olisi sekaisin oman sisäisen äänensä kanssa. Jollain tavalla kriiseily on kuitenkin hyväkin asia, sillä juuri silloin sitä pysähtyy paikoilleen hetkeksi ja miettii kuka minä olen ja mitä tällä elämällä on oikein on tarjottavana. Kriiseily voi olla suurtakin kasvamista ja asioiden hyväksymistä. Tyytymistä siihen, että näin on juuri hyvä olla tässä näin, vaikka se päivätyö ei olisikaan täysi kopio omasta unelma ammatista. Sillä kaikkeen tottuu, vähän ehkä leipääntyy ja silti siihen omaan elämään voi olla kaikella tapaa täysin tyytyväinen.

Pitää niin paikkaansa, että on helppoa olla onnellinen ja tyytyä siihen mitä on. Sillä sitä se on.

Huh. Menipä se syvälliseksi, mutta juuri noita asioita viikonloppuna pienessä päässäni ajattelin. En juhlinut vanhenemistani mitenkään, en vaikka jääkaapissa olisi ollut valmiina pullo hyvää proseccoa. Tai okei. Käytiin me koko perheen voimin yhdessä kaupungilla juomassa syntymäpäiväkahvit mikä tuntui ihan luksukselta, sillä me ( ihan oikeesti ) harvemmin tehdään mitään tällaista yhdessä. Yleensä menen lasten kanssa yksin jos haluan juoda kupposen kaupungilla, sillä mies ei ole yhtään sitä sorttia joka viihtyisi kaupungilla tiedättekö ” muuten vaan. ”  Ja ymmärrän senkin ja arvostan sitä ja häntä. En mäkään viihtyisi autotallissa ” muuten vaan. ”

Enkä saanut mieheltä mitään lahjaa. Vain pienen taputuksen aamulla olkapäähän ja uniset onnentoivotukset. Ja sekin oli täysin ok, sillä muistan kyllä ne hetket kun olen saanut pehmoleluja, koruja, alusvaatteita ja kerran jopa kaksikymmentäseitsemän ruusua. Ei sitä aina tarvitse.

Joskus riittää pelkkä rakkaus.

Ostin kuitenkin itselleni tuon taulun. Jo pitkään olin sitä yhdessä kaupassa katsonut ja tällä kertaa yhtään sen enempää miettimättä ostin sen. Tarkoituksena on laittaa se olohuoneen seinälle, mikä on tällä hetkellä muutoksen vallassa, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.