6 kuukautta.
Tasan puolivuotta sitten oli Joulukuun 3. päivä Maanantai ja meidän poikamme tupsahti maailmaan – siis uskomatonta että siitä on jo puolivuotta. Toiset puolivuotta tästä eteenpäin on poika jo vuoden. Nyt vasta ymmärrän, kun ihmiset sanovat, että se itse vauva- aika on todella lyhyt. Sillä sitä se todellakin on.
En tiedä olenko aivan kamala äiti kun sanon tämän, mutta olen vasta nyt viimeisen kuukauden sisällä ruvennut nauttimaan äitiydestä aivan eri tavalla mitä aikaisemmin. Jotenkin silloin kun poika oli aivan pieni – alta kuukauden ja kahden kuukauden välillä – hoiti sitä vauvaa jollakin tavalla velvollisuudesta ja pakonomaisella rutiinilla. Tietäen, että kukaan muu ei tule hoitamaan yösyöttämisiä, vaihtamaan vaippaa ja kuuntelemaan monta tuntia putkeen kestäneitä itkukohtauksia. Ainut jonka piti ne kestää ja hoitaa olit sinä itse ja tietty puoliso samassa veneessä mukana. Olen joskus tainnutkin mainita, että pari ensimmäistä viikkoa synnytyksen jälkeen kotona menivät todella sumussa, enkä muista niistä oikein mitään. Nyt kun muistelen taaksepäin aikaa, kun poika oli pari kuukautta vanha, en muista siitäkään ajasta oikein mitään.
Näistä fiiliksistä huolimatta, en ole koskaan rakastanut poikaani yhtään sen vähempää, eikä hän koskaan ole ollut mulle yhdentekevä saatika millään tavalla itsestäänselvyys. Silloin kun poika oli vaan pieni, oli äitinä olokin erilaista. Tuntui, ettei muuta tehnyt kuin imettänyt ja höperöityi neljän seinän sisällä.
Mutta toisin on nyt. Rakastan tätä ikää kun pojasta on selvästi tullut jo enemmän ihmismäinen ( voiko noin sanoa? 😀 ) Osaan lukea häntä paljon paremmin ja hänkin osaa selkeästi viestittää omat tarpeensa, muutakin kuin huutamalla. Kun nukuttaa hierotaan silmiä, kun halutaan seuraa inistään sellaisella nasevalla äänellä, jota ei voi edes kitinäksi kutsua, kun on nälkä maiskutellaan huulia ja kun jokin asia on selkeesti hauska, sille nauretaan koko sydämenkyllyydestä. Nautin siitä, että saan pojan nauramaan kun väännän naamani kieroon ja päästelen ihmeellisiä ääniä.
Se vuorovaikutus on jotakin niin ihmeellistä, ettei sitä voi oikein edes sanoiksi pukea.
