Katso äiti! Mä istun näin hienosti!
Mainitsinkin teille, että kun me miehen kanssa lähdettiin Pohjanmaalle, meni meidän pikku poikamme miehen vanhemmille hoitoon. Poika on ollut aikaisemminkin yökylässä, muttei koskaan näin pitkää aikaa putkeen – ja kyse oli nyt kolmesta yöstä. Mun täytyy nyt myöntää, että olin kauhuissani siitä onko hoitoaika pojalle liian pitkä. Panikoin aivan typeriä asioita, kuten muistaako poika minua enää, mahtaako hän vierastaa minua, saanko osakseni kiukuttelua pitkän eron jälkeen vai onko poika pelkkää hymyä minut nähdessään? Mitä sitten jos poika oppii jonkun uuden jutun, enkä minä ole näkemässä sitä?
Uskon, että on täysin luonnollista ajatella näin. Olenhan pojan kanssa päivisin todella paljon kahdestaan ja harvemmin tulee lähdettyä mihinkään ilman poikaa tai ylipäätään tehtyä mitään ilman häntä. Mies katsoi ihmeissään, kun veimme pojan hoitoon ja tirautin pari kyyneltä. Hei oikeesti, kyse on vaan parista päivästä.
No niin, mutta silti. Olen äiti ja täysin oikeutettu sekalaisiin tunnemyllerryksiin. Jos miehille aika moni asia vauva-arjessa on helpompaa, on näemmä hoitoon vieminenkin yksi niistä. Kyllä se pärjää. Näin sanoi mies.
Ehkä suurin pelko koko hoitoon viemisessä oli se uusien juttujen oppiminen. Poika on todella lähellä ettei lähtisi ryömimään ja pyörii hienosti ympyrää lattialla, nostaa peppua ylös ja nostelee polvia. Ajattelinkin, että mitä sitten jos poika oppii vaikka ryömimään, enkä ole näkemässä sitä ensimmäistä suurta edistysaskelta? Sehän olisi kamalaa!
No, täällä ei ryömitä edelleenkään, mutta istutaan kyllä todella tomerasti ilman tukea. Mieheni vanhemmat lähettivät reissun aikana monta kuvaa, missä poika iloisesti istuu potkuauton päällä ja hakkaa kovin auton tööttiä. Olin innoissani kuvat nähdessäni, mutta samalla ajattelin että nyt se sitten tapahtui. Se suuri iso edistysaskel, enkä ollut näkemässä sitä. Juuri tätä mä pelkäsin! Olen jo pitkän tovin odottanut sitä seuraavaa suurta juttua pojan kehityksessä, todella malttamattomanakin ja nyt juuri silloin kun itse en ole näkemässä, tapahtuu jotain meille todella suurta. Istuessaan poika näytti todella isolta pojalta ja ikävä reissun aikana vaan kasvoi. Vaikka nautinkin kiireettömistä aamuista ja siitä, että sain keskittyä täysin itseeni, oli silti hieman autio olo. Välillä huomasin ajattelevani poikaa niinkin paljon, että kun lähdettiin festivaalialueelle, kävin mielessäni läpi hoitolaukku, rattaat, vaihtovaatteet. Siis mitä kummaa! Ei! Nyt nautitaan siitä kun ei tarvitse työnnellä vaunuja!
Kun haimme pojan takaisin hoidosta, näytti hän kasvaneen pituutta ja saavan kasvoihin uudenlaista ilmettä. En tiedä kuvittelinko kaiken, varmaan. Nappasin pojan syliini ja hän päästi pikkiriikkisen hieman ujon hymyn ja oli sen jälkeen sylissäni niin kuin aina ennenkin. Piti lujasti kiinni ja tutki ihmeissään kasvojani.
Onks tää oikeesti äiti? No kyllä on.