Onni on nykyään teehetki ystävän kanssa ja pala kakkua.

Muistan todella hyvin mitä ajattelin kun isosiskoni ilmoitti olevansa raskaana. Olin todella iloinen siskoni puolesta, mutta samalla ajattelin mielessäni, että ” Apua vauvoja! En mä vaan vielä todellakaan. Elämähän loppuu siihen, eieieiei. Mua ahdistaa apuaa! ” Olin tuolloin 21 vuotias ja ajatus vauvoista sai henkeni melkein salpaantumaan ja koin pientä ahdistusta. Vaikka olinkin aina tykännyt lapsista ja unelmoinut ( sitten joskus ) omasta perheestä, tuntui isosiskon vauvauutinen jollain tapaa pysäyttävältä. Onko sisko jo oikeesti sen ikäinen, että ruvetaan rakentamaan kotia ja hankkimaan jälkeläisiä? Vissiin sitten. Ja meillä on isosiskon kanssa ikäeroa kaksi vuotta.

Muistan myös, miten pari ystävääni ilmoitti olevansa raskaana, enkä tajunnut heidän raskaushöpötyksistä mitään. Minulle näytettiin ultrakuvat ja kerrottiin miten se raskaus oikein on edennyt, mutten tajunnut tuon taivaallista. Osasin vain hymyillä ja sanoa ” Aijaa, oikeesti, okei, joo, voi että, kiva. ”  Tuolloin ajattelin, että onneksi minulla on vielä aikaa tuohon elämänvaiheeseen ja ehdin tehdä yhtä sun toista vielä.

Ja vaikka näin ajattelinkin, en silti koskaan ole ollut sellaista tyyppiä joka ajattelisi, että ” Ennen lapsia täytyy sitten vähintään olla kierrettynä koko maapallo. ”  Tuolloin vaan ajattelin, että lapset sitovat ja vaativat niin uskomattoman paljon, etten ole vielä valmis niin isoon elämänmuutokseen. Ja jos totta puhutaan, koin itseni vielä tuon ikäisenä aika erilaiseksi mitä nyt tällä hetkellä olen. En usko, että olisin ollut kovin valmis vielä äidiksi. Ja kun ajattelin, että ehdin tehdä yhtä sun toista ennen lapsia, niin en kuulkaas tehnyt yhtään mitään. En matkustanut maapallon ympäri, enkä ylipäätään käynyt edes ulkomailla. En tehnyt mitään normaalista arjestani poikkeavaa, paitsi elelimme miehen kanssa ihan vaan kahdestaan toisistamme nauttien. Ja Brunosta tietty.

Hieman on ajatusmaailma muuttunut siitä mitä se oli reilu neljä vuotta sitten. Tällä hetkellä ajattelen, että ne ulkomaanmatkat tehdään sitten yhdessä lasten kanssa ja kerätään yhteisiä muistoja roppakaupalla! En todellakaan enää ajattele, että oma elämä loppuu siihen kun tulee äidiksi. Saatika, että vauvat ahdistaisivat tai en ymmärtäisi mitään niistä keskusteluista mitä käydään raskaana olevan ystäväni kanssa kahvipöydässä.

Päinvastoin.

Tällä hetkellä ystäväni on raskaana ja hän odottaa esikoistaan. Hänen ja minun poikani ikäeroksi tulee hieman reilu vuosi ja en malttaisi odottaa! On kivaa jakaa omia kokemuksia synnytyksestä ( ja hieman pelotellakin, hahaha. ) ja kun tiedän tasantarkkaan miltä toisesta tuntuu, on hienoa olla vertaistukena. Melkein jokaisen lauseen välissä huutaa ” Mä niiiiin tiedän miltä susta tuntuu! ” Saadaan yhdessä hypistellä vauvanvaatteita, vertailla vaunuja, kantoreppuja, kantoliinoja ja mitä vielä. On myöskin kiva kuunnella toisen innostusta tulevasta pienestä nyytistä ja yhdessä miettiä jopa lastenhuoneen verhoja! Täähän on kivaa!

Siinä samalla voi siemailla kupin jos toisen teetä, sekä syödä palan kakkua. Ja okei, yhden dallaspullan ja pari korvapuustiakin.