Ihmeitä tapahtuu jatkuvasti, ihmiset eivät vaan huomaa niitä.
Olen valehdellut teille. Sillä kun olen sanonut, etten ole koskaan lukenut kirjaa kannesta kanteen, niin olenhan minä. Nimittäin Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani kirjan, jota muuten suosittelen kaikille niille, jotka ovat läheskään yhtä hihhuleita kuin minä.
Ja tähän kirjaan liittyy ihan oma tarinansa.
Olin kaksi vuotta sitten heinäkuussa viettämässä ystäväni polttareita, kun sain puhelinsoiton kummisetäni äkillisestä kuolemasta. Polttarit jäivät omalta osaltani siihen ja suuntasin täyden shokin vallassa ystäväni kyydillä pois polttareista. En voinut mitenkään käsittää tapahtunutta ja viikonloppu sisälsi vielä polttareiden lisäksi serkkuni rippijuhlat, joita ei tietenkään päivän varoitusajalla enää peruttu. Menin yhdessä äitini kanssa rippijuhliin, mutta en oikein kunnolla muista niistä juhlista mitään – ymmärrettävästi. Viikonlopun jälkeen suuntasin auton nokan takaisin kohti Poria ja ajattelin matkalla pistäytyä paikallisella ABC:lla. Sieltä löytyi kirjakauppa Kirjapörssi, jonne suuntasin vaistonomaisesti ja ensimmäinen kirja jonka katseeni huomasi, oli tämä – Enkeleitä hiuksissani. Kirja oli vielä kaikenlisäksi alennuksessa, joten nappasin kirjan mukaani ja ajoin sormet syhyen yli 200 kilometriä kohti Poria. Kotiin päästyäni aloin heti lukemaan kirjaa, eikä mennyt aikaakaan kun kirja oli luettu.
Kirja kertoo sen kirjoittajan Lorna Byrnen elämästä – miten hän on pienestä tytöstä asti nähnyt enkeleitä ja miten enkelit ohjaavat meitä ihmisiä läpi elämän sekä siitä, miten ihmeitä tapahtuu joka päivä, mutta me ei vaan huomata niitä. Myönnän, että kirjassa on kohtia, jolloin itsekin pyörittelin silmiä päässäni ajatellen siis just joo, mitä mäki oikein luen… mutta muuten kyllä pidin kirjasta, eikä niihin kohtiin niin kannata tarttua – senkun luet vaan.
Luettuani kirjan, aloin toden teolla miettiä kaikenlaista. Olen aina uskonut kaikenlaisiin ihmeellisiin asioihin, kuten esimerkiksi sielun ikuiseen elämään tai siihen, että kaikki täällä elämässä tapahtuu tietystä syystä. Mun mielestä olisi kamalan lohdutonta, jos sellainen olento kuin ihminen, on joskus saanut alkunsa ja kun siitä aika jättää, kaikki se eletty elämä loppuisi siihen. Uskon, että jokaiselle ihmiselle on valittu tietyt kortit jo ennen syntymää sekä siihen, että kun se elämä loppuu, alkaa jotain uutta. Pelkään kuolemaa todella paljon ja jollain tapaa näihin asioihin uskominen, tuo tietynlaista turvaa ja lohtua. Varsinkin nyt, kun sukuamme on kohdannut suuri menetys.
Ihailen myös todella paljon mammaani, sillä hän on täysin samanlainen hengenheimolainen mitä minäkin. Puhumme näistä asioista todella avoimesti ja ajattelemme aivan samalla tavalla. Mammani ei välitä mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat ja hän uskaltaa ajatella itsenäisesti ja uskoa omiin juttuihinsa. Olen sitä mieltä, että maailmaan täytyy mahtua erilaisuutta ja se on vaan kaunis asia. Olisi todella ahdistavaa jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla, näin maailmasta katoaisi kaikki jännittävä ja mielenkiintoinen.
Ja tiedättekö kun välillä mielen valtaa todella voimakas tunne? Sellainen, ettei sitä oikein osaa edes selitää. Esimerkkinä vaikka se, että olet jokaikinen aamu kulkenut töihin samaa reittiä, mutta nyt yhtenä aamuna menetkin toista reittiä. Jokin vaan pääsi sisällä käskee tehdä toisin. Tiedättekö tämän tunteen? Kirjan mukaan tämä tunne on oman suojelusenkelisi puhetta sinulle. Itse en nyt ihan välttämättä tähän usko, vaikka näitä voimakkaita tuntemuksia välillä tuleekin. Uskon sen lähinnä olevan jonkinlaista voimakasta alitajunnan viestintää. Yleensä kun tämä tunne tulee, teen aina poikkeuksen normaaliin rutiiniini, enkä vielä koskaan ole tehnyt poikkeusta turhaan. Yhtenä aamuna, vielä Porissa asuessani tein lähtöä kouluun. Istuin autoon, kunnes muistin unohtaneeni lompakkoni sisälle. Hain lompakon, istahdin autoon ja suuntasin kohti keskustaa. Päästessäni meidän lähellä oleviin esimmäisiin liikennevaloihin, huomasin risteyksessä tapahtuneen onnettomuuden. Auto oli ajanut toisen auton kylkeen ja koko risteys oli suljettu. Jälkikäteen ajattelin, että sehän olisin voinut olla minä – se toinen auto. Onneksi lähdin hakemaan lompakkoani ja sain lisä minuutteja.
Sattumaa vai suojelusenkelin puhetta?
Ihmeellistä keskiviikkoa teille!
Psssst. Pieneksi selvennykseksi, en ole mikään uskovainen! :) Mua vaan sattuu kiinnostamaan nämä asiat ja tällä hetkellä kun mietin viime viikonlopun tapahtumia, on tämä kirja pyörinyt paljon mielessä. Tällä hetkellä kirja on serkullani ( koko suku täynnä hihhuleita, eh. ) ja olen ajatellut lukea sen uudestaan, kunhan hän saa luettua sen ensin.