Erilaiset äidit.
Me olimme mieheni kanssa ensimmäiset, jotka sai kertoa ilouutiset perheenlisäyksestä meidän ystäväpiirissämme. Eikä mennyt aikaakaan, kun sain kuulla kolmelta ystävältäni samaiset ilouutiset – miten niin muka vauvakuume on tarttuvaa? Oman poikani ja kahden ystäväni lapsilla on ikäeroa vaan reilut neljä kuukautta ja tämän vuoden loppupuolella myös eräällä toisella ystävälläni on laskettu aika. Voi tosin olla, että tämä pienokainen nyytti tulee näkemään päivänvalon jo hieman aikaisemmin, enkä voisi olla yhtään enempää innoissani, sillä tulen olemaan tämän uutukaisen kummitäti.
Puhumattakaan siitä miten suloisia vastasyntyneet ovat ja ennen kaikkea kuinka helppoja. Sain eilen kylään pitkäaikaisen kaverini ja hänen kuusiviikkoisen, siis vaan kuusiviikkoisen tyttövauvan! En muistanut yhtään miten pieniä ne onkaan, sellaisia ähisiöitä ja möhkijöitä, jotka eivät tiedä ympärillä tapahtuvasta elämästä yhtään mitään. Siinä sohvalla se pieni nyytti vain nukkui ja välillä mutristi kulmiaan ja suutaan. En voinut olla ajattelematta sitä aikaa kun poika oli pieni ja miten nopeasti aika siitä hetkestä onkaan kulunut. Voi että, kun välillä saisi edes pienen hetken siitä vauva-ajasta takaisin – sen tuoksun, imettämisen, rauhallisuuden, seesteisyyden ja lämmön. Varsinkin niinä päivinä kun poika on kaikkea muuta kuin yhteistyöhaluinen, voisin vaan painaa jotain nappia ja saisin takaisin pienen hetken meidän alkuviikoista. Samalla kuitenkin harmittelin sitä, miten en osannut ihan niin täysinrinnoin nauttia siitä ajasta. Sitä olevinaan oli muka niin vähän omaa aikaa ja oli väsynyt. No joo, olihan sitä väsymystä muttei omasta ajasta kyllä todellakaan ollut tuolloin puutetta – puhumattakaan mitä se arki pojan kanssa on nyt parhaimmillaan. Sitähän sanotaan, että ensimmäinen lapsi on ns. koekappale ( kamala sana ) ja toisesta lapsesta sitä osaa jo nauttia. Eikä sillä, ettenkö olisi pojasta nauttinut – mutta varmasti tiedätte mitä tarkoitan. 🙂
Koen tällä hetkellä olevani aika onnekas, kun ympärilläni on niin paljon ystäviä jotka ovat samassa elämäntilanteessa. On ollut suuri helpotus jakaa huolia lapsesta ja arjesta jollekin sellaiselle, joka tietää just eikä melkein miltä itsestään tuntuu, eikä kukaan ole tuomitsemassa sua sun sanomisista tai tunteista. Vielä odotusaikana koin pientä yksinäisyyttä, kun kukaan ystävistäni ei vielä tuolloin ollut ihan samassa tilanteessa. Olisi ollut ihanaa kertoa kaikista niistä potkuista ja miksei kivuistakin, jollekin sellaiselle, joka tietää miltä tuntuu. Usein jos kerroin tunteistani, tuntui lähinnä siltä aivan kuin olisin valittanut, koska kukaan ei osannut vastata mulle juuri haluamallani tavalla. Tällä hetkellä tiedän tasan tarkkaan miltä ystävästäni tuntuu, joka on viimeisillään. Toivon, että olen voinut olla hänelle tukena hänen odotusaikanaan ja olen kuunnellut häntä mielelläni – sillä tiedän miten tärkeää se on.
Ja vaikka olenkin iloinen siitä, että ystäväni ovat samassa elämäntilanteessa, valehtelisin jos väittäisin, etteikö lapset olisi jollain tapaa muuttaneet meidän välejämme. Automaattisestihan voisi luulla, että lapset lähentävät, mutta olen huomannut, että se voi myös tehdä toisin – ajaa pienesti erilleen. Kaikki eivät halua, jaksa tai edes osaa kertoa tunteistaan tai lapseensa liittyvistä asioista toisille ja se on mielestäni ihan ok. Eihän ketään voi pakottaa toimimaan samalla tavalla kuin itse toimii, sillä: Niin monta toimintatapaa kuin äitiäkin. Välillä kuitenkin mietin, miten asiat olisivat ilman lapsia – olisivatko ne samalla tavalla kuin ennenkin, vaiko silti ajan myötä pakostikin muuttuneet? Olen äitinä ollessani saanut uusia ystäviä ystäväpiirimme ulkopuolelta sekä tutustunut uudestaan vanhoihin tuttuihin, joilla tätä nykyä on lapsia. Joissakin tapauksissa sitten taas lapset yhdistävät.
Olen myös todella iloinen siitä, että olen pysynyt yhteyksissä niihin kaukana asuviin ystäviin, joilla ei vielä ole lapsia. Pakosti sitä ajattelee, että kun välillämme on välimatkaa muutenkin ja nyt vielä toisella lapsi, niin onko meillä enää mitään yhteistä? Mistä sitä oikein voi puhua kun toista tuskin kiinnostaa uhma ja puhkeavat hampaat? Onneksi tämä pelko on osottautunut vääräksi ja puhuttavaa riittää edelleen samaan malliin kuin ennekin. Tosin, pyrin yleensä olemaan puhumatta liian paljon pojasta, mutta pakosti välillä tulee sanottua sananen jos toinen – toki, se on varmaan täysin luonnollista.
Oletteko te huomanneet, että ystävyyssuhteet olisi jotenkin muuttuneet lapsien myötä?
Ja niin, täällä ollaan jo paremmalla fiiliksellä korvatulehduksen kanssa. Vielä on lääkekuuria jäljellä, mutta onneksi pahimmasta ollaan päästy yli. Ja oli pakko laittaa kuvitukseksi pari kuvaa mun ja pojan ensimmäisistä päivistä – siitäkin on ihan kohta vuosi. :)