Mitä meille kuuluu koirakuiskaajan jälkeen?
Te varmaan saatatte vielä muistaa kun kerroin, että olin aikeissa tilata meille koirakuiskaajan, sillä tilanne Brunon kanssa oli sen verran…hmmmm, miten sen nyt sanoisin… no kevyesti sanottuna turhauttava ja stressaantunut.
Joulukuun alussa koirakuiskaaja sitten tuli ja pelkästään sen neljän tunnin aikana huomasin Brunon käytöksessä suuren muutoksen ja jo ensimmäisen tunnin aikana Brunosta tuli kuin toinen koira – juuri sellainen koira, jota ollaan aina miehen kanssa siitä yritetty saada, mutta tuloksetta. Koirakuiskaaja osasi heti sanoa Brunosta, ettei se ole millään tavalla agressiivinen koira ja toki tämä jo miehen kanssa tiedettiin, muttei meillä ollut käynyt mielessäkään, että Bruno olisi ylistressaantunut eikä tietäisi paikkaansa meidän perheessä. Suurimpana yllätyksenä tuli se, miten Bruno pakonomaisesti koko ajan paimentaa meitä ja kokee kamalan suurta tarvetta ns. suojella ja varmistaa, että kaikki on hyvin.
Esimerkkinä se, kun mies makaa sohvalla ja Bruno on omalla pedillään ja kun mies nousee sohvalta vaikka vessaan tai jääkaapille, seuraa Bruno perässä. Oikeastaan tekee mies mitä tahansa, seuraa Bruno perässä. En ollut yhtään ajatellut, että tämä tarkottaisi paimentamista ja pakonomaista suojelemista. Koirakuiskaaja neuvoi jokainen kerta Brunon ylösnoustessa laittaa sen takaisin maahan omalle paikalleen – näin siis paimentaminen poissuljettaisiin. Nyt käytös on jo vähentynyt, eikä olla kummatkaan miehen kanssa huomattu Brunon seuraavan meitä kuin hai laivaa.
Mutta, se suurin syy miksi kuiskaajan pyysin, oli poika. Halusin saada oikeanlaisen toimintatavan siihen, miten vien Brunon pois tilanteesta missä en halua sen olevan. Nämä tilanteet ovat sellaisia kun leikitään pojan kanssa lattialla ja Bruno tulee meidän väliimme. Jokainen kerta kun pojan kanssa leikimme, Bruno tiputtaa omia lelujaan meidän väliin, pojan päälle, pojan lelujen päälle, nällyttää palloa kiinni mun reidessä ja ihan pojan naaman edessä. Poika on tietenkin kiinnostunut Brunosta ja haluaisi koskea ja tehdä tuttavuutta, mutta jokainen kerta kun poika sitä yrittää, Bruno murisee. Kuiskaajan mielestä tilanne on sellainen, että Bruno ei arvosta poikaa pätkääkään ( eikä varmaan liiemmin muakaan ) koska tulee meidän väliin ja murisee pojalle. Bruno siis olettaa, että hänen käytöksensä on täysin ok, koska hän ei tiedä paikkaansa meidän perheessä.
Tämä tilanne on ollut todella rasittava ja stressaava, koska haluaisin touhuta pojan kanssa rauhassa ilman, että joudun koko ajan torumaan Brunoa. Kuiskaaja neuvoi viemään Brunon jokainen kerta omaan petiin maaten, kun se tulee röyhkeesti meidän väliin. Aluksi tämä toimi todella hyvin ja vaati uskomattoman paljon toistoa, toistoa ja toistoa. Lopulta Bruno ei enää edes tullut meidän väliin ja saatiin olla pojan kanssa rauhassa. Meillä on ollut sama juttu myös uloslähtemisten kanssa – tai oikeestaan ne on ollut aika katastrofaalisia, sillä jokainen kerta kun olen alkanut pukemaan pojalle vaatteita päälle, Bruno läähättää levottomana ja menee ympäri kotia, eikä osaa rauhottua. Uloslähtemisten kanssa toimitaan samalla tavalla, että vien Brunon omaan petiin ja kun olemme pojan kanssa lähtövalmiita eteisessä, kutsun Brunon luokse ja lähdetään ulos. Tämäkin toimi aluksi todella hyvin, mutta nyt joudun taas tekemään toistoa, toistoa ja toistoa.
Enkä oikein nyt ymmärrä, että mistä tässä on kyse. Mielestäni en ole lepsunut käytöksessäni yhtään ja teen juuri kuiskaajan neuvomalla tavalla. Tuntuu, että Bruno laittaa todella kovin kapuloita rattaisiin, enkä välillä saa siihen mitään otetta. Meillä ei ole mitään ongelmaa Brunon kanssa silloin, kun poika on hoidossa ja Bruno on meidän kanssa yksin, mutta se kaikki alkaa taas kun poika tulee kotiin. Tiedän, että Brunolle tämä elämänmuutos ei ole kovinkaan helppo, mutta se käy tällä hetkellä niin voimakkaasti ylikierroksilla, että olen itsekin aivan puhki – henkisesti niin puhki. Jos mulla ei olisi sydäntä ollenkaan, olisin valmis luopumaan koko koirasta, mutta koska haluaisin saada tämän kuvion toimimaan, en haluaisi luopua Brunosta – ja mennä siitä mistä aita on matalin. Tällä hetkellä mietin kuitenkin kauhulla tulevaa – kesää, uutta vauvaa, mahdollisesti uhmaikäistä poikaa ja ylienergistä ja stressaantunutta yli 40 kiloista koiraa. Tässä on ainekset siihen, että tämän vuoden lopulla olen luultavasti suljetulla osastolla mielenterveyteni vuoksi.
Tiedän, että koirien kanssa toimimisessa on paljon kyse energiasta mitä koirallesi välität ja pystyn kyllä sanomaan ääneen sen, että en ole aina tämän hektisen kotiäitiyden ohella pystynyt hallitsemaan omia energiakenttiäni. En pysty siihen aina edes pojankaan kanssa, vaikka kuinka yritän. Tuntuu, että tämä kaikki – Brunon kouluttaminen ja ylipäätään arjen pyörittäminen on mun harteilla koska olen päivisin kotona. Ja se vaatii kyllä välillä veronsa! Haluaisin, että meillä vallitsisi kotona positiivinen ilmapiiri, mutta tällä hetkellä se on todella negatiivinen, mutta vaan ja ainoastaan siitä syystä, koska joudumme koko ajan hokemaan: ” Bruno ei, lopeta, tänne, maahan, paikka, ei ota… ”
Puhuin tästä meidän tilanteesta eräälle tuttavalleni ja hän piti mua aivan hulluna, että miten ihmeessä olen jaksanut tämmöistä tilannetta näinki kauan. No, olen sitä mieltä, että kaikkeen leipääntyy enkä ole luovuttavaa sorttia vaan haluan saada tämän toimimaan. Välillä kadehdin suuresti ystävääni, jolla on pieni tyttö eikä koiraa jaloissa juoksemassa ollenkaan, vaan pelkästään yksi pullea kissa. Samoiten kun ystäväni sai kolme viikkoa sitten esikoisensa ja heidän koiransa suorastaan palvoo pientä poikaa. Miksei Bruno? Miksei Bruno voi olla normaali koira? Ja mitä kummaa me tehdään oikein väärin?
Te, jotka omistatte koiran ja olette vielä pienten lasten äitejä – miten arki teillä rullaa? Onko se yhtä kaaottista kuin meillä vai pelkkää harmoniaa täynnä?
Antakaa mulle joku vinkki – taas!
Pssst. Kuvat on ajalta ennen poikaa, silloin kun Brunon elämä ei vielä ollut mullinmallin.