Pieni taantuma.
Tiedättekö mitä? Täällä on pientä taantumaa ilmassa. Ensimmäistä kertaa koko äitinä oloaikanani mut on vallannut tunne siitä, kuinka hyvää tekisikään jos saisin päivisin olla muualla kuin kotona. Jokainen aamu herättäisin pojan kukonlaulun aikoihin ja itse saisin suunnata työpaikalle tekemään töitä, sitä omaa juttua. Päiväkodissa joku muu hoitaisi pojan ruokailut, pottailut, ulkoilut, kiukkuilut, leikkimiset ja päiväunet. Kun työpäiväni olisi pulkassa, saisin aivan uudenlaisella energialla hakea pojan kotiin.
Huoh! Toihan kuulosti nyt näin kirjoitettuna ihan täydelliseltä.
Olen huomannut viime päivinä olevani todella kireä kuin viulun kieli ja yksikin väärä sana miehen suusta on saanut mut räjähdyspisteeseen. Kotona on ärsyttänyt lähestulkoon kaikki – niin pyykinpeseminen, astianpesukoneen täyttäminen, ruoanlaittaminen ja yleisen siisteyden ylläpitäminen. Juuri kun olen saanut siivottua koko kodin läpikotaisin huomaan, että se olikin täysin turhaa, sillä poika heittää ruokaillessaan täyden lusikan lattialle ja perässä lentää nokkamuki joka valskaa maidot lattialle. Salamana paikalle säntää Bruno joka kuolaa koko lattian, nuolessaan juuri lattialle lentäneet tähteet. Normaalisti en olisi tällaisestä niin moksiskaan, sillä kaikkeen tottuu, mutta juuri nyt koen tämän todella ärsyttäväksi.
Äitinä ollessa sitä tottuu yllättävänkin ärsyttäviin juttuihin, mutta vaan koska on pakko ja kukaan muukaan ei ole niitä sun puolesta kestämässä sekä loppupeleissä ne ärsyttäväkin jutut ovat aivan luonnollisia juttuja – ne vaan yksinkertaisesti kuuluvat lapsiarkeen, nyt ja aina.
Olen sitä mieltä, että äitinä olemiseen voi myös kyllästyä. Sillä tavalla hetkellisesti. Akku vaan yksinkertaisesti kuluu loppuun ja kestää hetken aikaa ennen kuin sen saa ladattua uudelleen. Mulla on nyt tällä hetkellä sellainen olotila, mutta onneksi tiedän tämän kestävän vaan ihan pienen hetken. Välillä olisi ihanaa jos poika huomasi, että myös isällä on kaksi jalkaa joissa voi roikkua ja huutaa samanaikaisesti. Ihanaa olisi myös se, ettei mun aina tarvitsisi kädestä pitäen sanoa miehelle mitä tehdä ja mihin aikaan. Sekä rakastaisin sitä, jos kesken imuroimisen mies sammuttaisi imurin ja passittaisi mut sohvalle makaamaan, toisi lasin kylmää coca- colaa ja sanoisi: ” Mä hoidan kaiken. ”
Luulen, että käyn tällä hetkellä läpi jotain loppuraskauden väsymystä. Kasvava maha ottaa päivä päivältä enemmän päähän ja vaikka kuinka yritän pitää täällä kotona edes jonkinlaista järjestystä yllä, ei siitä oikein tule mitään. Vauvaa varten pitäisi koeajaa meidän vanhoihin vaunuihin sisarusistuin, sillä naapuri meni ja myi heidän sisarusrattaansa, kaappeihin pitäisi tehdä vielä enemmän tilaa vauvan vaatteille ja valmistella muutenkin kotia vauvaa varten. Mua ahdistaa ajatus, että kohta meidän perheeseen syntyy uusi vauva ja mitään ei ole konkreettisesti valmiina. Ainut oikeasti konkreettinen ja valmiina oleva asia on kaapissa odottavat puhtaat vauvan vaatteet ja ystävältä saadut parit vaipat. Tiedän, että näillä päästään jo pitkälle, mutta tarvitsen varman tunteen itselleni siitä, että kaikki on oikeasti valmiina. Se sisarusistuin, pinnasänky ja yksinkertaisesti vaan kaikki mahdollinen!
Huomenna pärähtää raskausviikko 30 käyntiin ja siitä alkaa mun mielestä kirjaimellisesti lähtölaskenta. Kaikki on mahdollista ja ihan koska vaan voi tapahtua vaikka ja mitä – sekös tästä pelottavaa tekeekin.
Mutta, mä jatkan nyt murehtimista. Älkää te sentään murehtiko. :)
Kuullaan taas!