Terveisiä masulta.
En ole hirveästi kirjoitellut tarkempia saatika henkilökohtaisempia kuulumisia tästä uudesta raskaudesta. Mutta, tiedättekö miksi? Ihan vaan siksi, koska en ole käsittänyt ajankulua, en ollenkaan! Olen ollut täysin sekaisin raskausviikoista ja oikeesti ajatellut viikkoja olevan vähemmän mitä niitä oikeasti onkaan. Kun parisen viikkoa sitten kävin neuvolassa, sanoi neuvolatäti iloisesti ” Sulla onkin sitten viikkoja 29+2 ” mihin itse sanoin nauraen ” Siis onko oikeesti, mitä häh?! Mä luulin, että 28 ja jotain. ” Tähän neuvolatäti vaan tokaisi, että ” Eipä ole tainnut olla kunnolla aikaa keskittyä uuteen raskauteen? ”
” No eipä ole ei. ” Sanoin minä.
Mutta nyt ajattelin, että voisin hieman kertoa teille masun kuulumisia. 🙂
Tällä hetkellä raskausviikkoja on 31+ jotain ( 😀 ) ja vointi on ihan kohtalainen. Siinä missä kärsin poikaa odotellessa aivan jäätävistä nivuskivuista, en ole kärsinyt niistä nyt ollenkaan – ja olenkin tästä enemmän kuin iloinen, sillä muistan kuinka kivuliasta liikkuminen voimakkaiden nivuskipujen kanssa oli. Mutta, ihan täysin ilman kipuja ja kolotuksia en ole tässäkään raskaudessa päässyt, sillä tälläkin hetkellä tätä postausta kirjoitellessani lapaluiden väli on täysin tulessa! Selkä on saanut tässä raskaudessa puolet enemmän kuormitusta mitä ensimmäisessä, koska joudun kantamaan painavan mahani lisäksi vielä poikaakin. Kovasti siis jo odottelen, että poika lähtisi kävelemään, että saisin edes vähän ennen synnytystä lepuuttaa selkääni. Olen jo vähän ruvennut pelkäämään sitä ajatusta, ettei poika kävele ennen vauvan syntymää. Ehkä mun pitäisi lopettaa täysin ajattelu koko asiasta, sillä silloinhan juuri tapahtuu asioita kun niitä vähiten odottaa.
Yöt nukun todella huonosti ja olen miehelle vitsaillutkin, että mun on tuskin mikään ongelma hoitaa yösyötöt kun univelkaa on jo tarpeeksi ennestään. Nukun siksi huonosti koska en osaa nukkua kyljelläni, selkään sattuu ja kuumottaa, joko vauva potkii liikaa tai ei potki ollenkaan, näen jokainen yö aivan kamalia painajaisia ja kun vihdoin ja viimein olen nukahtanut pitää herätä vessaan, minkä jälkeen kestää taas oma aikansa saada unenpäästä kiinni. Nukun yössä ehkä kolmesta neljään tuntiin ja aamuisin sen kyllä huomaa. Silti päivisin en ole väsynyt enkä nuku päiväunia, sillä jos nukkuisin makoisasti päivällä, en luultavasti nukkuisi yöllä edes niitä vaivalloisia pikkutunteja. Olenkin tästä uudesta raskaudesta selvinnyt täysin ilman lisärautaa, vaikka veriarvot ovat olleet normaalia alhaisemmat, sellaista 110 luokkaa. Poikaa odotellessa arvoni olivat melkein koko ajan alta 100 ja nousivat vasta synnytyksen lähestyessä 122 luokkaan, mikä on itselleni normaali arvo. Onneksi lisäraudalle ei ole ollut tarvetta, sillä en ole koskaan kärsinyt niin pahoista suolisto-ongelmista kuin rautaa syödessäni. :D
Painoa on tullut yhteensä 7 kiloa ja olen ( vielä toistaiseksi ) säästynyt raskausravilta. Odottaessani poikaa en saanut arpia ollenkaan, mutta arpien sijaan sain linea negran, joka ( uskokaa tai älkää ) on hävinnyt nyt melkein kokonaan. Uskomatonta! Vielä viime vuoden syksyllä muistan ihmetelleeni, että kuinkakohan kauan tuon viivan haalistuminen kestää ja nyt se näkyy enää todella haaleana muistona. Lähteeköhän se nyt tämän raskauden myötä kokonaan pois?
Mielialani on ollut yhtä vuoristorataa ja olen nyt melkein täysin varma siitä, että meille on tulossa tyttö. Täytyy tulla, ei ole muita vaihtoehtoja! Sillä kun odotin poikaa, olin lauhkea kuin lammas ja mielialani oli puolet enemmän tasapainossa. Nyt saatan käydä päivässä läpi miljoona erilaista tuntemusta – niin vihaa, turhautumista, pelkoa, iloa, surua ja onnea. Ja eihän miehet käy läpi yhden päivän aikana tällaisia tunneskaaloja vaan ainoastaan me naiset – eli siis meille on aivan pakko tulla tyttö koska tunnen näin voimakkaita tunteita! Miehet kun ovat niin yksinkertaisia sekä leppoisia ja sain sen kyllä tuntea odotellessani poikaa. Tosin, voihan silläkin olla jotain tekemistä, että tällä hetkellä käteni ovat aivan täynnä ja omaa aikaa rauhoittumiselle ei päivistä kamalasti löydy.
Tähän on siis ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: Joko meille tulee tyttö tai käyn ylikierroksilla.
Ja muistatteko kun helmikuun loppupuolella kerroin teille siitä, miten mahani ei kasvanut viikkoihin nähden kunnolla? No nyt mahani on kuitenkin kasvanut juuri niin kuin pitääkin ja vauvalla on masussa edelleen kaikki hyvin. Vauva on tällä hetkellä perätilassa ja neuvolasta sanottiin, että jollei vauva ole itse kääntynyt viikolla 33, yritetään kääntämistä äitiyspolilla mahan päälipuolelta. Tämän kuullessani muhun iski kamala paniikki, sillä nyt pelkään ettei vauva ole kääntynyt silloin kun pitäisi, kääntäminen ei onnistu ja kun olisi aika synnyttää joudun miettimään perätilassa olevan vauvan synnyttämistä tai pahimmassa tapauksessa jopa sektiota. Olen kuullut, että perätilassa olevat vauvat voivat aivan viimeisillä viikoillakin vielä kääntyä mahassa miten sattuu – itse en osaa sanoa tähän oikein mitään, koska omaa kokemusta ei ole enkä ole ottanut asiasta enempää selvää.
Tämä on oikeesti nyt todella tyhmä kysymys, mutta voiko perätilassa oleva vauva tuntua kipeemmältä kuin ei perätilassa oleva? Sillä olen parhaillaan aika kipeä. Vauva tuntuu ns. mahani pinnassa todella hyvin ja liikkeet tekevät oikeasti pahaa. Vaikka mahani oli loppua kohden pojastakin täysin repeämispisteessä, on mahani ollut tästä vauvasta repeämäisillään koko ajan.
Ja mitä tulee joogaan, jonka aloitin reilu parisen kuukautta sitten niin se tyssäsi kuin seinään. Tiedän, että kipeän selän takia joogassa olisi varmaan todella hyvä käydä, mutta tällä hetkellä en yksinkertaisesti taivu niihin asentoihin joihin pitäisi taipua! Enkä ole viitsinyt mennä joogaan vain makoilemaan matolle – vaikka sekin varmaan tekisi hyvää – joten päätin lopettaa sitten kokonaan. Aika mälsää täytyy myöntää, sillä olin joogasta todella innoissani, mutta ehkä aloitan syksyllä uudestaan ilman kamalaa pallomahaa ja juoksuharrastuksen vastapainoksi.
Olen myös hieman lueskellut siskolta lainassa olevaa Vauva kirjaa, joka sisältää kaikenlaista! Mulle luo jonkinlaista suurta lohdutusta kaikenlaiset vauva-aiheiset opukset, vaikken niitä sen kummallisemmin oikeesti luekkaan, mutta välillä pienen kriisin iskiessä ( niin kuin tällä hetkellä pojan uhman kanssa ) on todella lohduttavaa lukea kaiken olevan täysin normaalia.
Niin mun ajatusten kun pojan käytöksenkin.
Hhhmm.. tulikohan siinä nyt kaikki päälimmäiset kuulumiset? Varmaankin. :) Muuten, huomenna tasan kaksi kuukautta laskettuun aikaan. Apua!