Odottavan aika on pitkä.
Enpäs aloitakkaan postausta kirjoittamalla: ” Anteeksi, huomaamattani pidin pientä blogitaukoa… ” , sillä ihan huomaamattani en ole taukoa pitänyt. Tässä on vaan ollut kaikenlaista – niin pääsiäisen viettämistä, aivan super ihanista keleistä nauttimista ja meidän pienen takapihan terassin laittamista kesäkuntoon. Olen ihan tietoisesti jättänyt blogin hetkeksi toisaalle, sillä vaikka sitä asiaa olisikin mistä höpöttäisin, ei sormet jostain kumman syystä ole olleet yhteistyökykyiset – aivan kuin ne jokainen kerta lamaantuisivat koskettaessaan näppäimistöä.
Ja sitä paitsi – on hyvä välillä pitää pieni tauko tietokoneelta.
Rakastan jollain tapaa näitä pitkiä pyhiä, vaikka aika meneekin hieman maleksien. Meillä on normaalisti ollut tapana käydä Pitkäperjantaina syömässä mieheni mummin luona suuren poppoon kanssa, mutta nyt tehtiin poikkeus sääntöön ja vietettiinkin päivä oman isäni luona. Sinne kokoonnuttiin kaikki me kolme siskoa perheittemme kanssa ja oli kyllä mukavaa – ei ollut kiire mihinkään. Pojan päiväunet hieman kärsivät tuona päivänä ja hän kukkui vielä puoli yhdentoista aikaan sängyssään ympyrää. Kenties liikaa energiaa päivän tohinoista tai rytmi vaan sekaisin? Mutta nyt sain huomata sen tosiasian, ettei se maailma oikeasti kaadu siihen jos ne päiväunet jäävät välistä.
Sen asian kanssa kun voi olla ihan zen. Poikakin oli. Yleensä se taitaakin mennä niin, että me äidit stressataan uusista tilanteista enemmän mitä ne lapset. Meillä aikuisilla kun olisi lapsilta niin paljon opittavaa. Kaikki se positiivisuus, vilpittömyys, rehellisyys ja avoimuus – yksi sellainen paketti tänne kiitos!
Huomenna olisi tarkoitus heti aamusta suunnata neuvolaan ja samalla tarkistetaan vauvan asento. Tunnen, ettei vauva ole vielä(kään) kääntynyt ja se istua tönöttää tyytyväisenä mahassa painaen päällään mun kylkiluita kasaan. Voin kertoa, että istuminen on tällä hetkellä todella tukalaa, sillä en voi istua yhtään miten normaalisti istuisin, koska en saa kunnolla hengitettyä. Korjaan koko ajan asentoani ja lapaluiden väli on oikein kunnolla tulessa! Välillä tunnen miten vauva yrittää kääntyä kuitenkin siinä epäonnistuen ja sekös vasta kipeää tekeekin! Supistuksia on nykyään ihan jokainen päivä, muttei vielä niin kivuliaita, että olisin lähtenyt niistä synnärille. Ja juuri kun kerroin teille miten olen säästynyt liitoskivuilta, niin eikös nekin alkaneet tuossa pari päivää sitten. Huoh! Olisin kyllä mieluusti ollut ilman niitä, mutta harvemmin se niin taitaa olla, että raskausoireita saa valita. Jos näin olisi, en valitsisi itselleni yhtään mitään! Tuskin kukaan odottava äiti valitsisi, paitsi ne potkut jotka kertovat siitä että täällä ollaan.
Ja vaikka kuinka pelkään ja jännitän synnytystä, olisin täysin valmis jo synnyttämään. Tai okei, en ole valmis itse synnytykseen, mutta sitäkin valmiimpi olemaan ilman tätä suurta mahaa ja näitä kolotuksia, jomotuksia ja kipuiluja. Tämän pitkän pyhän aikana raskaus on näyttänyt ne inhottavat puolensa ja uskokaa tai älkää, niitä on kyllä riittänyt.
No, ei enää kauaa. Sellainen reilu kuukausi – odottavan aika todella on pitkä.
Aurinkoista ja lämmintä viikkoa!