Arki kahden lapsen kanssa.
” Siinä se menee missä ekakin…”
Vai oliko se toinenkin? No mutta, kuitenkin. Olen paljon kuullut sanottavan sitä kuuluisaa kliseistä lausetta, että toinen lapsi menee helposti toisella kädellä, kun sillä toisella hoitaa ensimmäisen lapsen tarpeet. Voin rehellisesti sanoa teille, että pitää kyllä paikkansa. Tai ainakin pitää paikkansa siinä vaiheessa, kun se toinen lapsi on vielä aivan pieni vauva ja nyt puhutaan sellaisesta pari päivää vanhasta tai kuukauden ikäisestä vauvasta. Itse olen imettänyt ruokaa tehdessä, vessan lattialla pojan ollessa pytyllä, päiväunisatua lueskellessani sekä ruokapöydän ääressä pojan ja itseni ruokaillessa.
Kummasti sitä oppii uudenlaisia taitoja ja asentoja – tosin, aivan kaikki asennot eivät ole sieltä ergonomisemmasta päästä, mutta hätä ei lue lakia.
Mietin tovin voinko vielä kirjoittaa teille mitään arjesta kahden lapsen kanssa, sillä sitä kun on takana vasta niin vähän aikaa, että tiedänkö muka oikeesti minkälaista se arki tosiaan on kahden kanssa, mutta sitten tulin siihen tulokseen, että kyllä mä voin.
Meillä tätä kahden lapsen arkea on takana nyt hieman yli kuukausi ja voin sanoa sen menneen kuin siivillä. Tuntuu siltä, että synnytyksestä olisi jo pieni ikuisuus ja tyttö olisi ollut meidän kanssamme aina. Arki on sujunut aika verkkaisesti ja kiitos lämpimien kesäsäiden, olemme mennä viipottaneet tytön ja pojan kanssa pitkin maita ja mantuja. Olen tytön ensimmäisen kuukauden aikana tehnyt paljon enemmän juttuja kuin pojan ensimmäisen puolenvuoden aikana. Nyt olen ottanut niistä virheistä opikseni ja olen melkeinpä keksimällä keksinyt meille menoa ja tekemistä, etten vaankaan jumittuisi sisälle tytön kanssa. Olemme mm. viettänyt juhannusta mieheni vanhemmilla, käynyt Turussa Keskiaikamarkkinoilla, vieraillut ystäväpariskunnan mökillä, tehnyt reissun Tammisaareen, ottanut vastaan ystäviä ja sukulaisia, tehnyt shoppailureissun Ikeaan ja Myllyyn, käynyt kotikonnuilla näyttämässä tyttöä ja istunut iltaa naapureiden kesken tyttö kainalossa. Ja kaikki tämä kuluneen kuukauden aikana! Pojan ollessa vain kuukauden ikäinen en liikkunut neljän seinän sisältä mihinkään, enkä olisi voinut kuvitella tekeväni kuukauden aikana näin paljon asioita. Olin niin uskomattoman epävarma, enkä edes tiedä mistä se johtui – kenties siitä, että kaikki oli vaan niin uutta? Vasta nyt tytön kanssa olen huomannut, ettei asioista kannata tehdä heti alkumetreillä vaikeita, vaan asiat menevät miten menevät ja turhan stressin ottaminen on yksinkertaisesti turhaa.
Poika on suhtautunut pikkusiskoonsa edelleen hyvin, ilman sen suurempia mustasukkaisuuden merkkejä. Poika on ennemmin purannut kaiken mustasukkaisuuden muhun ja ensimmäinen viikko kotona oli suorastaan aivan kamalaa. Poika ei halunnut syliini ollenkaan ja jos menin hänen viereensä sohvalle istumaan lähti hän pois sohvalta, mies oli maailman paras juttu ja mulle pelkästään huudettiin, raivottiin ja kiukuteltiin. Menin melkein jokainen ilta itkien nukkumaan, sillä tuntui todella pahalta etten yht`äkkiä enää kelvannutkaan pojalle ja sain osakseni pelkkää raivokiukkuamista. Vaikka eihän se niin oikeasti ollut. Olin edelleen pojalle se tärkein ihminen ja kaikista lähin, mutta koska sylissäni olikin yht`äkkiä joku toinen ja vielä melkeinpä koko ajan, oli poika aivan syystäkin sekaisin ja hämillään.
Nyt pojan käyttäytyminen on jo tasoittunut, mutta yksi asia meillä silti vielä on korjauksen alla, nimittäin se kun imetän sohvalla ja pojan ollessa sohvalla kanssani, on poika ruvennut läpsimään imetystyynyä. Selkeästi poika ei vielä ihan ole sujut sen asian kanssa, että äidin sylissä on tilaa molemmille. Uskokaa tai älkää, mutta teen todella kovin töitä sen asian kanssa, että musta riittää molemmille! Se on vaan helpommin sanottu kuin tehty. Kumpa poikakin ymmärtäisi sen! Otan poikaa todella paljon mukaan kaikkiin vauvaan liittyviin asioihin – niin likavaippojen roskiin viemiseen, vaipan vaihtoon, imetykseen kuin hellittelyhetkiinkin.
Mutta, eihän sitä Roomaakaan päivässä rakennettu.
Yksi pojan lempipuuhista vauvajuttuihin liittyen on ehdottomasti rintapumpun käyttö! Voi että sitä riemua!
Muuten tuo kliseinen postauksen alussa ollut sanonta ei sitten pidäkkään paikkaansa, sillä muuten niille lisäkäsille olisi ehdottomasti tarvetta. Olin ( totta kai, tietenkin ) kuvitellut päässäni, että lapset heräävät aamulla eri aikaan. Että kun hoidan ensimmäisen vaipan vaihtoa, nukkuu toinen onnellisesti omassa sängyssään. Ehei. Meillä lapset heräävät tismalleen samaa aikaa ja aamut meillä ovatkin yhtä härdelliä. Poika huutaa tuttia, väsymystä, sitä ettei halua vielä nousta vaikka haluaakin ja sitten taas ei halua ja tyttö huutaa märkää vaippaa ja maitoa. Siinä itse miettii hetken kumman sitä hoitaakaan ensin, mutta olen aina tullut siihen tulokseen, että tyttö ensin ja sitten vasta ” en tieä mitä haluan, haluan kaiken, en sittenkään äää-ääää… ” – taaperon.
Pelkkää pilvilinnaa ja hattaraa meidän arki ei siis ole, vaikka tyttö onkin pääsääntöisesti todella rauhallinen ja helppo vauva. Myös meillä on ollut hetkemme, kun tyttö on huutanut iltaisin kaksi tuntia putkeen eikä mikään ole tehonnut – muuta kuin se, että huuto yksinkertaisesti vain loppuu, kuin seinään! Tyttö syö yöllä kaksi kertaa, mutta koska on oikea nautiskelija, syö ensin yhden tissin ja puolentunnin päästä toisen – juuri silloin kun olen saanut napattua kunnon unesta kiinni. Loppuyö menee ihan suht hyvin nukkuessa, mutta koska tyttö ei liiemmin tuttia syö, mutta kaipaa kuitenkin jotain mitä imeä, saan kuunnella melkeinpä taukoamatta tytön ähinää ja työntää tuttia sekunnin välein suuhun, sillä en haluaisi tisseistänikään tutteja tehdä.
Mutta, summarumm. Kaiken kaikkiaan meidän ensimmäinen kuukausi on sujunut hyvin, mutta saan varmaan kiittää siitä meidän helppoa tyttöä, kesää joka takaa meille mahdollisuuden olla paljon ulkona ja liikkua enemmän paikasta paikkaan, oman rennomman asenteeni sekä sen, että yleensä nämä alkukuukaudet vauvojen kanssa ovat tällaisia hitaasti eteenpäin matelevia hetkiä.
Kirjoitan parin kuukauden tai puolenvuoden päästä aivan varmasti eri tavalla, kun tyttö on alkanut enemmän liikkumaan, soseet tulevat kuvioihin, ollaan syksyssä, päivät lyhyempiä ja ulkona pimeää. Silloin tuskin arki menee yhtä verkkaisesti ja olenkohan mäkään enää niin zen- olotilassa?
Silloin luultavasti voin kirjoittaa millaista se arki tosiaan on kahden lapsen kanssa.