Muutama sananen ystävyydestä.
Koin viime viikolla omat heikot hetkeni, kun soitin ystävälleni pyytääkseni häntä meille iltapäiväkahville. Ystäväni ei päässyt ja mitä minä tein? Aloin vuolaasti itkemään. Pyytelin kovin anteeksi ja sanoin, että pirun hormoonit kun tekevät kepposia. Oikeastihan voisin syyttää itkukohtauksestani hormooneja ( ja syytänkin ) mutta juuri tuolloin koin suurta yksinäisyyttä – puhdasta yksinäisyyttä ja siitä tulivat ne kyyneleetkin. Viimeiset pari päivää olivat olleet pojan kanssa yhtä vääntämistä ja olin muutenkin todella väsynyt. Kaipasin keskustelua edes yhden sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei liiemmin puhuttaisi lapsista. Edes yhden aikuisen ihmisen seura, kiitos. Toki saan aikuista seuraa heti kun mies tulla tupsahtaa töistä kotiin, mutta tiedättehän te?
” Tänään ei oo tullu kakkaa. Tytteli ei oo sit nukkunu päiväunia. Pyykit odottais koneessa. Kaapissa ei oo maitoo eikä leipää….”
Kuulostaako tutulta? Jep. Vaikka olen odottanut koko päivän sitä kun mies tulee töistä kotiin, on ensimmäinen asia mitä päästän suustani jotain lapsiin liittyvää. Se tietotulva päivän tapahtumista on yksinkertaisesti pakko purkaa jollekkin ja luonnollisesti se on aina mies.
Ja juuri siksi muserruin täysin kun en saanutkaan kahviseuraa itselleni, enkä voinut puhua jostain muusta kuin lapsista.
No. Selvisin viime viikosta kuitenkin voittajana ja tämäkin viikko on kohta jo pulkassa. Tällä hetkellä istun yksin keittiön pöydällä miehen ollessa saunaillassa. Molemmat lapset nukkuvat ja sain alkuillaksi tänne meille kaksi ystävääni. Vaikka lapsia meidän kodista reilu neljä tuntia sitten löytyi se kolme ja ääni oli myös sen mukaista ja juttukin välillä karkasi lapsiin, ei mua haitannut yhtään. Sillä, arvaatteko mitä? Koen olevani äärimmäisen siunattu ja kiitollinen näistä ystävistäni. He ojentavat auttavan kätensä kun sitä tarvitsen ja piristävät kun olen sitä vailla. Kaiken tämän sain kokea tämän viikon torstaina, kun olin sopinut ystäväni luokse treffit – lapset mukaanlukien. Olin ensin ajatellut jättää lapset kotiin miehelle, mutta sitten tulinkin toisiin aatoksiin ja otin molemmat lapset mukaan.
Päästyäni ystäväni luokse, siellä odottikin yllätys. Ystäväni olivat järkänneet mulle omaa- aikaa ja lupautuivat hoitamaan sekä tytteliä että poikaa. Sain kolme euroa kahvirahaa ja vapaat kädet tehdä mitä ikinä haluaisin! Olin niin yllättynyt ja ihmeissäni, etten edes heti löytänyt sanoja kiittääkseeni. Ensimmäiset sanani olivat ” miksi ihmeessä? ” johon ystäväni sanoi, että he ovat aistineet ( kiitos itkupuheluni ) mun olevan hieman väsynyt ja kaipaavan omaa-aikaa. Tartuin tilaisuuteen, vaikka jännitinkin pojan reaktiota, sillä tällä hetkellä meillä on sellainen takiaisvaihe, enkä pysty tekemään mitään ilman poikaa. Mutta päätin, että hetken poissaoloni saattaisi jopa tehdä hyvää molemmille. Niinpä otin laukkuni, auton avaimet, yhden ystävistäni, kolme euroa rahaa ja lähdin. Arvaatteko mitä tein? Ensimmäiseksi itkin ( taas ) vuolaasti ystävälleni ja kiitin tuhannesti. Sitten kävin tankkaamassa auton ( en tosin sillä kolmella eurolla ) ja kävin ostamassa itselleni Tehon ( nyt sillä kolmella eurolla ja kyllä – olen riippuvainen energiajuomista, toisinaan. ) Tämän jälkeen suuntasin kotiin, sillä päälläni oli nuhjuiset kotipöksyni, hiukseni olivat miten sattuivat ja noh, yleisilmeeni oli yksinkertaisesti väsynyt. Kotona laitoin päälleni lempi hameeni sekä neuleen, suihkautin hajuvettä, laitoin hiukset ja suuntasin ystäväni kanssa kaupunkiin. Kaupungilla haahuilimme päättöminä vailla päämäärää, ostin Tigerista ne naamalasinaluset näille kupeille ja söimme Arnoldsissa herkkumunkit. Ja ennen kaikkea – juttelimme ystäväni kanssa niitä näitä. En oikeasti muista koska olisin viimeksi jutellut niitä näitä! Taisin jopa mainita mitä haluaisin tulevaisuudessa työelämältä ja suunnittelimme joukkopakoa Norjaan.
Parituntinen oma-aikani oli kerrassaan ihana. Puhdistava suorastaan ja oli ihanaa hakea molemmat lapset takaisin kotiin ystäväni luota. Miettisin, että tältäkö niistä äideistä tuntuu hakea lapsensa päiväkodista kotiin? Kotona jaksoin taas vähän paremmin pojan uhmailut ja itse menin hyvillä mielin nukkumaan – niistä uhmailuista huolimatta.
Kiitokset teille ihanille ystävilleni. Olette jotain niin. Sanat eivät riitä kertomaan.