Aikansa kutakin sanoi pässi, kun päätä leikattiin

Edellispäivänä viimeisetkin tunnesiteet lapsuudenmaisemiin ja kotikonnuilleni katkaistiin, kun mammani ja pappani talo myytiin. Tai, varsinainen muutto tapahtuu tämän viikon sunnuntaina, mutta kaupat ollaan tehty jo jokunen aika sitten.

Mietin hetken aikaa, että haluanko lähteä viimeisen kerran verestämään muistoja lapsuudestani, mutta näin jälkikäteen olen todella iloinen, että lähdin. Reilu vuosi sitten pappani kuoli yllättäen, saatuaan viime keväänä syöpädiagnoosin. Kaikki, diagnoosista siihen, että pappa joutui sairaalaan, tapahtui kamalan nopeasti ja huomaan havahtuvani vieläkin joskus siihen, ettei pappa ole oikeesti enää täällä meidän kanssa. Kaikista vaikeinta on ollut käydä mamman ja pappan luona. Kahvipöydässä istuessa odotti aina, koska pappa kaartaa kulman takaa keittiöön tai miksei se pappa nyt istukkaan takahuoneessa tietokoneen ääressä tuijottelemassa jalkapallon tuloksia. Nyt siellä oli vain tyhjä tuoli ja tietokonekkin saanut uuden kodin, sillä mamma ei koskaan suostunut opettelemaan miten sellaista vekotinta käytetään.

Edellispäivänä kun kävin siellä viimeisen kerran, oli talo täynnä muuttolaatikoita. Seinät olivat tyhjillään tauluista ja sanoin mammalle, etten ole koskaan nähnyt seiniä niin valkoisina – mamma nauroi. Makuuhuoneen kaikki yli seitsemänkymmentä enkeliesinettä ja taulua odotti nyt muuttolaatikoissa uutta kotia ja mamma omaan tapaansa hääräsi miljoonaa asiaa samaa aikaa, hermoili onko nyt varmasti muistanut kaiken muuttoon liittyvän ja samalla mietti, mitä me oikein syötäisi. Poika leikki autonsa kanssa keittiön lattialla ja mä mietin, että samalla lattialla ollaan me siskotkin leikitty. Kylpyhuoneessa haisi edelleen pappan kotiviini, vaikkei siellä oltu viiniä tehty ainakaan viiteentoista vuoteen. Lattia narisi vieläkin tietyistä kohdista taloa, vaikka pappa aikoinaan lattiat uusikin. Ulko-ovi oli sama vanha mikä aina ja edelleen kirosin sen sinne syvimpään, kun yritin laittaa sen kiinni. 

Postauksen otsikkona oleva mietelause ei nyt välttämättä ole tähän aihepiiriin sopivin, mutta mammallani on usein ollut tapana sanoa näin. Itseasiassa mammalla on aina tapana loksauttaa hyviä mietelauseita ja olen harmitellut, miksen ole koskaan tajunnut kirjoittaa niitä ylös. Mammani on kyllä ehdottomasti yksi niistä ihmisistä joita suuresti ihailen. Usein mietin elämästä, että ihmiselle annetaan tasan sen verran, kuin se jaksaa kantaa. Mamman kohdalla olen kuitenkin sitä mieltä, että hänelle on annettu tuplasti enemmän kannettavaa, eikä se aina ole tuntunut oikealta.

Nyt mamma muuttaa tänne meille päin ja olen siitä todella iloinen ja niin on mammakin. Hän on jo lupautunut lapsenvahdiksi lapsenlapsenlapsilleen ja tulen taatusti saamaan paljon seuraa itselleni sellaisina päivinä kun maailma hakkaa päähän ja kaikki tuntuu vaikealta. Mamma tulee luultavasti asumaan kirpputoreilla, sillä hän rakastaa niitä, mutta sen haluan mammalle suoda.

Sitä sanotaan, että elämä kulkee seitsemän vuoden sykleissä. No, omasta kokemuksestani voin sanoa, että omassa elämässäni pätee kuusi vuotta. Kuudessa vuodessa on tapahtunut niin uskomattoman paljon ja tämä syksy on ollut itselleni monella tapaa merkityksellinen. Olen mm. viimeistä kertaa elämässäni äitiyslomalla ja muutenkin suurten kysymysten äärellä.

Että, antaa tuulen kuljettaa vaan.