Anna lapsellesi aikaa
Poika täyttää ylihuomenna kaksi vuotta ja mietin todella kuumeisesti ja pitkään, mitä kummaa keksin pojalle syntymäpäivälahjaksi. Kesällä mies teki alennusmyynneiltä löydön, kun huomasi kauko-ohjattavan ralliauton mittavassa alessa ja nappasi sen siltä istumalta mukaansa. Auto on siitä asti ollut kaapissa ja olimme ajatelleet antaa sen joululahjaksi, mutta nyt olen itse alkanut empimään sen antamista edes silloin. Poika omistaa yhden kauko-ohjattavan kaivinkoneen ja on siihen vielä hieman liian pieni, joten sekin on lojunut hyllyssä käyttämättömänä.
Mutta, niin… se lahja.
Mainitsinkin eilisessä postauksessa, että olimme viikonloppuna käymässä HopLopissa. Telkarissa pyörineet mainokset sen lopulta sitten tekivät ja päätin, että tuonne meidän on päästävä! Tämä kulunut puolivuotta on ollut meidän pienelle perheelle aikamoista aikaa – väsyttävää, kuluttavaa ja haasteellistakin. Aivan liian monta kertaa olen jättänyt leikit pojan kanssa kesken tytön tarvittaessa jotain. Toki, poika on aika paljonkin osallistunut pikkusiskonsa hoitoon, mutta se aika vaan ja ainoastaan pojalle on jäänyt todella, todella vähälle.
Niinpä lauantaina veimme tytön mieheni vanhemmille ja otimme suunnaksi Kaarinan HopLopin. Emme olleet koskaan aikasemmin käyneet siellä, mutta tiesin pojan aivan varmasti pitävän paikasta, sillä jos paikallisen kahvilan pienenpieni liukumäkikin kelpaa, niin miksei sitten pallomeri, pomppulinna ja puolet suuremmat liukumäetkin?
No, olin oikeessa ja meillä kaikilla oli kyllä todella kivaa! Siellä me kolme mentiin peräkanaa – mies, minä ja poika – ja jos olisin yhtään enempää kehdannut, olisin mennä viipottanut siellä vielä enemmän! Mussa elää semmonen pieni lapsi ja tällaisissa paikoissa se yleensä aina kuoriutuu esiin. Sain jopa muilta vanhemmilta hieman kieroutuneita katseita, kun kirkusin liukumäessä ja nauraa hekotin pomppulinnassa. Mutta, mulla oli niin hauskaa!
Olimme HopLopissa kolme tuntia ja mielestäni se oli juuri sopiva aika tuon ikäiselle taaperolle. Poika olisi varmasti jaksanut riehua enemmänkin, mutta kun mainitsimme lähdöstä, oli poika meidän kanssa samaa mieltä ja pääsimme lähtemään ilman itkupotkuraivareita. Ruokailut hoitui helposti paikan päällä, mutta pientä noottia mun on annettava HopLopin hampurilaisateriasta – se oli aika pahaa. Sämpylä ei ollut kunnon hampurilaissämpylää nähnytkään, tomaatti vetelää ja pihvi aavistuksen liian punainen omaan makuuni. Ranskalaiset oli hyviä ja samoin pojan lihapullat, jotka poika jätti ( mun onnekseni ) lautaselle. Pienet päiväunet hoitui lopulta keposasti automatkalla takaisin kotiin, vaikka poika yrittikin taistella ensin unta vastaan. Ja päiväunet nukuttiin täysin väärään aikaan, muttei se tunnu enää missään tässä konkursissa.
Ehdottomasti paras lahja mitä lapsellesi voit antaa on aika. Oli ihanaa huomata pojasta miten innoissaan hän oli siitä, että keskityimme vain ja ainoastaan häneen ja olimme läsnä aidosti, eikä kumpikaan meistä selannut puhelinta turhaan – mihin kyllä useinkin kotona syyllistymme! Älypuhelimet ovat toisinaan sieltä jostain niin syvimmästä, sillä ne imaisevat mukaansa aivan liian helposti. Olen aina välillä miettinyt, että kotona pitäisi olla puhelinparkki, mihin puhelimet voisi laittaa ja ne saisi hakea sieltä ainoastaan niiden soidessa tai viestin saapuessa.
Silloin kun itse olin pieni, ei omat vanhempani roikkuneet puhelimiensa kanssa netissä tai instagramissa. Okei, siihen aikaan niillä puhelimilla ei edes voinut päästä nettiin ja taustakuvatkin tilattiin lehtien takasivuilta. Sen sijaan isä oli alakerran varastossa omassa hiljaisuudessaan tekemässä pilkkivapoja ja äiti löytyi lenkkipoluilta.
Niin. Those were the days.