Katsaus lapsiarkeen puolenvuoden jälkeen
Kirjoitin n. puolisen vuotta sitten arjesta kahden pienen lapsen kanssa ja postaus loppui näin:
” Kirjoitan parin kuukauden tai puolenvuoden päästä aivan varmasti eri tavalla, kun tyttö on alkanut enemmän liikkumaan, soseet tulevat kuvioihin, ollaan syksyssä, päivät lyhyempiä ja ulkona pimeää. Silloin tuskin arki menee yhtä verkkaisesti ja olenkohan mäkään enää niin zen – olotilassa? Silloin luultavasti voin kirjoittaa millaista se arki tosiaan on kahden lapsen kanssa. ”
Nyt tyttö on jo reilun puolenvuoden ikäinen ja onko se meidän arki muuttunut millään tavalla? Vastaus: ” Eipä juurikaan. ” Meidän arki on edelleen samanlaista sähellystä kuin kesälläkin, mutta siitä on kadonnut tietynlainen helppous, rentous ja kesän lämpö. Sen sijaan, että voisin vain laittaa pojalle lenkkarit jalkaan, avata ulko-oven ja päästää edellä pihakeinuun, mietin kaksi ( kymmentä ) kertaa viitsiikö ulos ylipäätään lähteä seisomaan tihkusateeseen. Päivät todella ovat pimeitä ja lyhyitä, mutta onneksi nurkan takana odottelee jo uusi vuosi ja se ei ole kuin pieni pieru kevääseen ja kesään. Zen-olotilani on kuluneen puolenvuoden aikana ollut yhtä vuoristorataa, ylä ja alamäkeä – ja senhän te jo tiesittekin. Onneksi nyt viime aikoina on helpottanut pojan oppimien sanojen myötä.
Ruokapöytään on tullut yksi ruokittava suu lisää, tytön istuessa syöttötuolissaan. Soseet ovat alkaneet maistua kuin salama kirkkaalta taivaalta ja tällä hetkellä suusta menee alas melkein sose kuin sose. Olen sinnikkäästi tehnyt soseet itse, sillä eihän se nyt muuta tarvitse kuin vihannesten kuorimisen, pilkkomisen, keittämisen tai höyryttämisen, soseuttamisen, purkittamisen ja pakastamisen! Sen ole kuitenkin oppinut, etten ryhdy soserumbaan päivisin, ollessani lasten kanssa yksin. Kokeiltu on ja lopputuloksesta en viitsi edes kirjoittaa. Yhteiset ruokailuhetket ovat alkukankeuksien jälkeen alkaneet sujua ihan mallikkaasti, vaikka alussa se olikin aikamoista viilaamista.
Vielä tyttö ei ryömi eikä konttaa, mutta hän kääntyilee kovin ja pyörii ympyrää lattialla ollessaan. Hän tykkää hirveästi istua ja katsoo silmät kiiluen mitä poika puuhailee. Luonnollisestikkaan heistä ei ole vielä seuraa toisilleen, mutta pojasta on päivä päivältä enemmän apua. Hän antaa pyytäessäni tuttia, vie vaippoja roskikseen ja heijaa sitterissä sekä kaukalossa, kun ollaan tekemässä lähtöä ulos, eikä tyttö millään malttaisi odottaa. Hän myös irvistelee, mikä saa tytön nauramaan ja antaa tietty haleja ja pusuja. Sitten on myös niitä päiviä, kun heitetään toista golfpallolla päähän, otetaan tutti pois kiusallaan, peitetään pää puklurätillä eikä leluja haluta jakaa.
Olen monta kertaa todennut sen tosiasian, miksi vanhemmat yleensä tekevät lapsilleen ikäeroksi sen kolme vuotta. Juuri sen takia, että elämä kahden lapsen kanssa, joilla on ikäeroa puolitoista vuotta, on nyt vaan ihan kreisiä! Samalla mietin suosittelenko tällaista ikäero kenellekkään? Vastaus: ” En tiedä. ” Ehkä sellaisille ihmisille, joilla on lehmän hermot, leijonan mieli ja lampaan lauhkeus. Välillä katselen kasvavia lapsiani haikein mielin, mutta sitten havahdun siihen tosiasiaan, että siinä, että lapset kasvavat isoiksi on vaan jotain niin maagista, hienoa ja ihanaa. Tämä tarkoittaa sitä, että heidän kanssaan voi koko ajan tehdä enemmän asioita ja vielä koittaa se päivä, kun laukusta ei löydy enää vaippoja ja sosepurkkeja. Niiden sijaan laukkuun voi tehdä tilaa uusille jutuille.
Ja se ajatus tuntuu niin ihanalta.