Toisinaan olen sydämetön paskapää
En ole pitkään aikaan kirjoittanut minkäänlaisia kuulumisia Brunosta ja meidän nykyisestä tilanteestamme. Aikaisemmat postaukset Brunoon liittyen voitte käydä lukemassa täältä ja täältä, jospa vaikka ne ovat jääneet lukematta tai haluatte virkistää muistianne.
Niin. Mitä Brunolle oikein kuuluu? No hyvää, kai. Uskoisin. Brunolla todettiin reilu kuukausi sitten kilpirauhasen vajaatoiminta, mihin se sai loppuelämän kestävän lääkityksen. Jo viime vuoden puolella, muistaakseni joskus syksyllä, Brunon selkään ilmestyi voimakasta ihottumaa. Koko selkä hilseili, Brunon paino nousi ja olemus oli muutenkin hieman normaalia laiskempi. Joulun tienoilla mies aloitti juoksuharrastuksensa ja otti lenkeille aina Brunon mukaan, mutta jo parin kerran jälkeen Bruno piti jättää kotiin, sillä sitä sai vetää lenkeillä perässä eikä sitä huvittanut yhtään. Tuolloin emme olleet mitenkään erityisen huolissamme, sillä ajattelimme, ettei juokseminen välttämättä ollut sen juttu ja selän hilseily peräisin vaikka stressistä. Sillä, jos tämä lapsiarki on ollut meille vanhemmillekin toisinaan haastavaa, niin mitäköhän se on ollut koiralle?
Kilpirauhaskokeita aloimme ajatella siinä vaiheessa, kun mieheni sisko sanoi kilpirauhasen vajaatoiminnan olevan todella yleistä suursnautsereille. No, otimme testit ja tulos oli positiivinen. Nyt lääkitystä on takana reilu kuukausi ja olemme huomanneet Brunon käytöksessä jo suuria muutoksia. Se on taas jälleen kerran se sama vanha energinen megapakkaus, joka ei pysy hetkeäkään paikallaan ja on koko ajan pyörimässä jaloissa, sekä mennä voohottaa lenkeillä innoissaan.
Olen todella iloinen, että saimme Brunon terveyden taas kohdilleen, mutta tiedättekö mitä? Haluaisin suoda sille myös jotain muutakin kuin vain lääkityksen kilpirauhasen vajaatoimintaan – nimittäin, stressitömän uuden kodin. Kaikki te, jotka olette pidemmän aikaa lukeneet blogiani varmasti tiedätte Brunon suhtaumisen poikaan ja noh, ylipäätään lapsiin. En sanoisi, että Bruno olisi mitenkään vihainen koira joka inhoaa lapsia, vaan lähinnä todella epävarma. Epävarma itsestään, lapsista ja omasta paikastaan meidän perheessä. En koskaan ikinä luota Brunoon, saatika omiin lapsiini sen vertaa, että jättäisin heidät huoletta keskenään kun itse käväisen postilaatikolla hakemassa postit. Myönnän, Brunon hermot ovat rautaistuneet kuluneiden vuosien myötä, mutta vielä on tiettyjä asioita joista en yhtään pidä. Asioita, joihin mun mielestäni ei pitäisi edes puuttua. Nämä asiat ovat mm. niitä, kun poika vetää perässään vetolelua ympäri keittiön saarreketta ja Bruno vauhkoontuu lelusta niin, että yrittää syödä sen. En haluaisi laittaa jokainen kerta Brunoa eteiseen siksi aikaa kun poika leikkii, enkä myöskään halua rajoittaa lapseni leikkejä omassa kodissa sen vuoksi, että koira ei nyt sattumoisin pidä siitä. Enkä myöskään pidä siitä, että kun poika vain kävelee Brunon ohi ja jalka vahingossa hipaisee Brunoa tassuun, kylkeen tai mihin vaan, Bruno murahtaa tai haukahtaa ja säpsähtää salamana ylös. Mun mielestä tämä on niin, niin inhottavaa! Joudun todella paljon sanomaan pojalle, ettei ole mitään hätää, et satuttanut Brunoa ja kaikki on ok.
Olen kuunnellut muiden kommentteja kyllästymiseen asti siitä, kuinka tämä murahtelu ja päätön örinä on vain suursnautsereille ominaista. Mutta, mille rodulle oikeesti on mukamas ominaista vain murista koska murisuttaa? Bruno ei ole kertaakaan murissut meille näyttäen hampaita, enkä välttämättä usko että näin tulisi koskaan käymäänkään, mutta eihän silti koskaan voi täysin varma olla?
Huoh. Mun päässä on pyörinyt jo reilun vuoden verran todella ristiriitaisia tunteita. Ollaan miehen kanssa käyty kiivaat keskustelut läpi mikä olisi Brunolle parasta, ostettu yli 200 euron koirakouluttaja josta ei ollut mihinkään, pidetty Brunoa hermo/lepolomalla mieheni vanhempien luona ja mitä kaikkea. Ollaan koulutettu Brunoa yhdessä, mutta suurimmaksi osaksi minä olen hoitanut kouluttamisen, uhmaikäisen taaperon ja alta vuoden ikäisen tyllerön – ja olen väsynyt. Olen sanonut miehelleni, ettei Brunosta luopuminen tekisi edes kipeää, sillä tietäisin sen olevan vain kaikkien edun mukaista. Välillä mua nyppii suuresti se, että meillä on Bruno. Sadekeleillä en jaksa sitä pesurumbaa, lenkit ovat olleet haasteellisia, kotona saan koko ajan olla valppaana ja sanomassa, en voi pitää olohuoneessa mun lempimattoa sillä se ei sovellu koiralle ja on aina rypyssä, en voi pitää sohvapöydällä Nappuloita, sillä ne ei sovi koiran heiluvalle hännälle. Hhhmmm.. mitä vielä, vaikka mitä! Olen myös suunnattoman katellinen välillä niille mun ystäville, joilla on kyllä lapsia muttei koiraa riesanaan. He voivat mennä puolet vapaammin, eivät suunnittele sen enempää menojaan ja koti on siisti hiekasta, neulasista, kivistä, sorasta ja mudasta. Ja se kodin ilmapiiri! Mäkin haluan meidän kotiin mukavan rennon ilmapiirin! Eikä tähän ilmapiirin saamiseen auta pelkkä se, että mies käskee mun laskea kymmeneen. Oikeesti! Olen kohta viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana laskenut miljoona kertaa kymmeneen! Olen sanonut jokaiselle pienten lasten vanhemmille, jotka ovat suunnitelleet koiran ottamista, että miettikää oikeesti todella, todella hartaasti – äärimmäisen hartaasti.
Eli kyllä. Mä olen toisinaan todella itsekäs paskapää, joka ajattelee vain kotiaan ja lapsiaan ja haluaisi luopua koirasta siksi, että se olisi sillekin enemmän kuin hyvä vaihtoehto.