Syksy täynnä tavoitteita
Kahvittelija haastoi minut osallistumaan Turku City Run:iin. Yhtään sen enempää ( niinku sillee oikeesti ja kunnolla ) ajattelematta klikkasin itseni kyseisen tapahtuman sivuille, ilmoitin itseni 10 kilometrin juoksulle ja maksoin koko jutun.
Vasta sen jälkeen, kun tietokoneen ruudulla näkyi hyväksytty ilmoitus maksusta ja ilmoittautumisesta tajusin mitä oikein olin mennyt tekemään.
Mutta, ihan hyvä niin. Nyt kun olen maksanut jo osallistumiseni teki se tavoitteestani konkreettista ja tiedän, että paluuta takaisin ei enää ole. Toukokuussa 2016 juoksen siis kymmenen kilometriä.
Kuuluin nelisen vuotta sitten yhteen harrastelija maratoonarit ryhmään, missä kokoonnuimme neljä kertaa viikossa treenaamaan yhteistä tavoitettamme, maratoonia varten. Ryhmä koostui niin miehistä kuin naisista, eikä iällä ollut mitään väliä. Oma juoksukaverini oli jo yli kuusikymmentävuotias vanhempi mies, joka oli lenkkipoluilla todellinen tsemppari ja opetti minulle oikean tavan juosta. Myönnän, että olin pitänyt itseäni ihan hyväkuntoisena ennen ryhmään osallistumista, mutta olinkin todella keskinkertainen – jos sitäkään. Sen lisäksi, että opin käyttämään jalkojani oikein ja juoksemaan oikeassa asennossa, tajusin sen kuinka paljon juokseminen antaakaan ja sen, että juoksu on koko ajan itsensä ylittämistä ja oman itsensä kanssa tappelemista. Päänsisäistä jutustelua itselleen, että – ” Kyllä sä vielä jaksat, Hyvin menee. Hengitä, rauhallisesti. Äläkä ajattele yhtään mitään, vaan juokse ja nauti siitä miltä se tuntuu. ”
Sitten.
Tulin raskaaksi ja lopetin juokseminen kokonaan. Olin poikaa ( ja samalla siis esikoistani ) odottaessa todella arka, enkä uskaltanut tehdä muuta kuin käydä rauhallisilla kävelylenkeillä. Ajattelin miten kummassa ne jotkut äidit voivat käydä ohjatuilla jumppatunneilla vain vähän ennen h- hetkeä, kun itse en uskalla edes juosta, vaikka positiivisen testin tekemisestä oli vain pari päivää.
Mutta, vähämpä tiesin. Tuoreena tulevana äitinä.
Siispä en ole juossut suurinpiirtein neljään vuoteen, ellei jotain satunnaisia juoksuaskeleita lasketa – ja niitähän ei lasketa. Yritin kyllä varmaan todella reipas vuosi sitten, mutta ajatus lopahti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Sitten syntyi tyttö ja tykästyin uintiin ja punttisaliin. Sitten jäi uinti, mutta punttisali jäi. Mutta, juoksu ei nostanut vieläkään päätään.
Kunnes nyt sitten, kiitos Kahvittelijan. Hieman mua kyllä kauhistuttaa, että mihin olen itseni oikein pistänyt. En omista edes mitään kunnollisia välineitä! Käytän lenkeillä äidiltäni saatuja sika vanhoja Adidaksen verkkareita ja jos haluan lähteä oikein lenkille lenkille, lainaan mieheni juoksuhousuja! Siis oikeesti, mieheni juoksuhousuja! Mies aina katsoo hieman kieroon, kun kysyn koiranpentuilmeelläni housuja lainaan, mutta toistaiseksi olen aina saanut niitä lainata. Ehkä nyt olisi kuitenkin korkea aika ostaa omat?
Ja sitten taas toisaalta odotan tulevaa koitosta innolla. Pidän itseni haastamisesta ja tämä haaste tuli loppupeleissä ihan hyvään saumaan – sellaiseen ” nyt tai ei koskaan. ” Eniten odotan sitä, että pääsen ehjänä maaliin, ylitän itseni, saan tutustua uusiin ihmisiin ja mulla olisi hauskaa.
Muita tavoitteita mulla ei sitten olekkaan. :)