Mukavuudenhaluinen äiti(kö)?
Vielä raskaana ollessa en edes muistanut vauvajumppien, muskarien, vauvamaalausten ja vauvauintien olemassaoloa. Että pitääkö vauvan kanssa jotain harrastaakin? Ai. Mä kun haluaisin aina vaan olla kotona.
Kuvituksena toimii aamuinen hilloleipä. Ihan vaan siksi, koska voisin olla vaan kotona ja syödä hilloleipiä.
Olen aina ajatellut itsestäni, etten varmasti tulisi edes viihtymään missään noissa edellä mainituissa harrastuksissa – ja tänään se tuli todistettua. Tai sitten valitsin vain todella huonon päivän aloittaa.
Täällä mun kotikaupungissa on avoin päiväkoti, missä on joka Maanantai alle 1- vuotiaille vauvoille ja heidän äideilleen erilaista ohjelmaa. Kävimme pari viikkoa sitten sairaalakuoman kanssa tutustumassa tähän paikkaan ja se vaikutti kivalta. Sinne saa mennä vaikka kesken kaupunkireissun vaihtamaan rauhassa vaippaa, imettämään ja hengähtämään. Mun mielestä niin hieno homma, että tommonen paikka on olemassa! Itselleni kun julkisilla paikoilla imettäminen on ( jostain tuntemattomasta sekä tyhmästä syystä ) kiusallista ( vaikka luonnollista meille äideille onkin ) on tuonne kiva mennä imettämään rauhassa – tiedättekö, tissi suoraan tarjottimelle eikä tarvitse ajatella näkeekö nyt puolet kauppakeskuksen ihmisistä.
Naaammmmm…
Viime viikolla päiväkoti oli hiihtolomalla ja avasi tänään taas ovensa uudestaan loman jälkeen. Meillä oli kaverini kanssa tarkoituksena mennä tutustumaan vauvamaalaukseen. Innokkaana odotinkin, että mitä tuleman pitää ja hieman samalla jännitin, sillä kellonaika milloin maalauksen oli tarkoitus alkaa oli sattumoisin pojan päiväuni aika. Itsekkään en kovin hehkeänä ollut, kun viime yö meni parin tunnin yöunilla alakerran sohvalla nukkuen -kiitos ihana avomieheni kun et ollenkaan kuorsaa! Päiväkotiin päästyäni puhkuin pientä iloa ja jännitystä ja muiden äitien tapaan nakkasin pojan sohvalle ja aloin riisumaan vaatteista. Siinä vaiheessa huomasin muiden vauvojen olevan hieman vanhempia, sellaista 7- 9 kk ikäluokkaa. Mielessä nopeasti pyörähti ajatus, että mun poika taitaa vissiin olla hieman liian pieni tähän hommaan – ja niin olikin.
Poika täyttää ensi kuussa 3 kuukautta ja osaa kyllä kannatella päätään aika hyvin, muttei tietenkään mitään verrattuna vähän vanhempiin ikätovereihinsa. Kun muut äidit laittoivat vauvansa matolle ja alkoivat ihmettelemään ja leikkimään erilaisissa soseilla, jäätiin me poitsun kanssa piirin ulkopuolelle. Ei tullut mieleen edes laittaa poikaa matolle, sillä olisi hän alta aikayksikön iskenyt naamansa persikkasoseeseen ja sieraimista olisi saanut kaivaa pois puolukoita. Olisiko se sitten ollut hauskaa? Hieman harmitti. Siinä me sitten pojan kanssa ihmeteltiin muita ja tutkittiin sellaisia leluja joita ei kotoa löydy. Tunti saatiin siellä kulumaan, kunnes suuntasin takaisin kotiin ja laitoin pojan kunnollisille päiväunille.
Siinä kotiinpäin ajellessa mielen valtasi ajatus siitä, ettei tommoset äiti- vauvaharrastukset taida olla se meidän juttu, tai oikeastaan mun. Vaikka eihän siellä itsensä takia niinkään olla, vaan vauvan. Nyt tunnenkin kamalaa syyllisyydentunnetta, jos en ala harrastamaan pojan kanssa mitään, jollen ole sellainen turboäiti joka harrastaa viitenä päivänä viikossa ja vie lastaan paikasta A paikkaan B. En voi sille mitään, että meillä on todella hyvä olla kotona, täällä on ihanaa ja kivaa. Pidän siitä, että meillä on tietty rytmi vaikka se joskus aiheuttaakin ahdistusta. Eihän tuo kerran viikossa tapahtuva aktiviteetti tekisi meille kuin terää ja voi ollakin, että seuraavalla viikolla yritetään uudestaan. Jotenkin en vaan pidä siitä, että ympärillä on 10 huutavaa vauvaa, 10 lohduttelevaa äitiä ja siitä tilanteesta yritetään saada ilo irti – ” kun meillä kaikilla oli niin mukavaa.. ”
Höperöidynköhän minä?