Takana 3 kuukautta ja monen monta vielä edessä.
Poitsu täytti tänään kolme kuukautta – siis huimat kolme kuukautta!
Mihin kummaan se aika oikein juoksee? Tuntuu aivan siltä kuin poika olisi ollut olemassa jo pienen ikuisuuden, vaikka siitä on aikaa vasta se kolme kuukautta kun mennä pyöräytin tuon minimiehen tähän maailmaan. Aika on mennyt todella nopeasti, mutta samalla hyvin hitaasti. Ymmärrättekö?
Olen oikeastaan odottanut todella kovin tätä kolmen kuukauden etappia. Monet ovat sanoneet, että viimeistään tässä vaiheessa arki vauvan kanssa hieman normalisoituu ja helpottuu sekä päivässä voi olla jo tietynlainen rytmi. Sekä vauva kehittyy ja oppii asioita, vauvan kanssa voi seurustella sekä vauva alkaa ymmärtämään ympärillä olevasta maailmastaan enemmän. Kun tulimme pojan kanssa sairaalasta kotiin, en muista ensimmäisistä kahdesta viikosta kunnolla mitään. Jotenkin se aika meni täysin ohi suuressa väsymyksessä, stressissä ja uupumuksessa. Tuo kuva yllä on otettu kun poika oli parin viikon ikäinen – niin pieni ja heiveröinen.
Raskaana ollessa sain sellaisen Lapsen kehitys vihkosen ( Vau.fi ) missä on selitetty lapsen kehityksen eri virstanpylväät ( meinaan koko ajan kirjoittaa virtsanpylväät. ) Mielenkiinnolla olen vihkosta selaillut ja samalla huomannut itsessäni jonkinlaista stressiä. Kun tietyn iän kohdalla pitäisi jo osata sitä ja tätä, ajattelen automaattisesti onko omassa pojassani jotain vikaa jos hän ei vaikka teekkään juuri niin kuin tuossa vihkosessa ollaan kerrottu. Pitäisi ehdottomasti muistaa, että jokainen lapsi on yksilö ja kehittyy ihan omaa vauhtiaan. Olen aina ollut stressierkki ja tämä äitiys on kyllä nostanut stressitasoni aivan uusiin atmosfääreihin. Haluan vain ja ainoastaan, että pojallani on kaikki hyvin, hän olisi onnellinen, saisi ihanan ja tasapainoisen lapsuuden ja että hänestä kasvaisi rehti poika. Ollaanhan me opittu kuluneessa kolmessa kuukaudessa yhtä sun toista – kuten seuraamaan liikkuvia esineitä, jokeltamaan, kannattelemaan päätä, katsomaan sinne mistä tulee ääntä ja eilen ensimmäisen kerran otettiin itse lelusta kiinni ja suunnattiin se suoraan suuhun.
Kaikki on siis hyvin. Pitäisi varmaan polttaa se vihkonen! Ja edelleen rentoutua.
Olen myös aika ylihuolehtivainen äiti. Kaikenlaisia piirteitä tämä äitiys tuokaan esiin. Se suojelevaisuuden tunne, mikä tuota pientä ihmettä kohtaan on syntynyt, on jotain aivan käsittämätöntä.
Innolla odotan edessä olevia kuukausia, mitä kaikkea sieltä onkaan vielä tulossa. :)