Elämässä pitää olla vähän medium sweettiä
Mulla on hieman outona tapana juoda valkoviiniä tai vaikka proseccoa pienestä, ei jalallisesta lasista. Samalla tavalla kun coca-cola maistuu parhaalta lasipullosta juotuna, maistuu valkoviini tai vaikka just se prosecco parhaalta pienestä lasista. Eikä ihan mistä tahansa lasista, vaan tuosta kuvassa näkyvästä paksupohjaisesta ja painavasta lasista, jonka pohjaa koristaa neliapila.
Laseja on ollut yhteensä neljä, mutta kun teimme muuttoa tähän nykyiseen kotiimme, meni yksi lasi muutossa rikki. Olen saanut lasit rakkaalta mammaltani, joka oli joskus löytänyt ne kirpputorilta ja sitten myöhemmin lahjoittanut ne mulle, kun muutin ensimmäisen kerran pois kotoa. Pidän laseista hirmuisesti ja niillä on luonnollisesti todella paljon tunnearvoa. Tuskin koskaan tulen luopumaan niistä ja olenkin pitänyt niitä lähinnä omassa käytössäni, vaalien ettei yksikään enää menisi rikki.
Hassua muuten, miten joistain vähän tyhmistäkin asioista voi tulla niin tärkeitä. Miehelleni nämä lasit ovat esimerkiksi vain laseja, kun sitten taas mulle ne ovat laseja.
Viime viikonloppuna lasissa kuohui niin prosecco, kuin linnunmaitoa muistuttava J.P.Chenetin Medium Sweet valkoviini. ( Suuri suositus muuten, jos ette ole vielä maistaneet! ) Meillä ei siis juhlittu mitään sen suurempaa, kuin elämää itseään. Olimme aikaisemmin päivällä viettäneet niitä makkaramunkkikestejä, jotka alkoivat pihakuusemme alla kolmen aikoihin iltapäivästä. Pihamme täyttyi puheensorinasta, makkarantuoksusta ja uunituoreista munkeista ja neljä tuntia meni kuin siivillä. Mies karkasi reilun tunnin jälkeen sisälle jännittämään suomen puolesta, kun taas yksi pariskunta lähti pyöräillen keskustaan jännittämään kaljatuoppien äärelle. Mä itse jäin lasten ja kahden eläkkeellä olevan naapurin naikkosten kanssa pihalle. Join vielä kaksi kuppia kahvia ja söin vielä yhden munkinkin.
Illan hämärtyessä ja jääkiekkopelin päättyessä vein lapset sisälle ja nappasin itse jääkaapista kylmän valkoviinipullon ja suuntasin naapuriin.
Siinä me istuimme iltaa. Kolme naista, joiden iät yhteen laskettuina kerryttivät 150 vuotta. Kaikki täysin eri lähtökohdista. Kaksi paljon elämää nähnyttä ja yksi joka ei vielä tiedä elämästä mitään, vaikka olevinaan muka tietää paljonkin. Paljon puhetta, kostuneita silmäkulmia, naurua ja hiljaisuutta. Surullisia tarinoita, pettymyksiä ja katkeruuttakin. Iloa ja vitsejä, jotka olivat niin huonoja että olivat jopa hyviä. Kasvojen uurteita, naururyppyjä ja silmäpusseja. Kaikki äitejä, yhteensä kahdeksalle lapselle. Kaksi opettajaa ja yksi oppilas. Kuuntelua ja suuria oivalluksia.
Sain illan aikana hyvän neuvon:
” Hanki sinikantinen kirja ja kirjoita sinne joka päivä ylös ajatuksia, tunteita ja oivalluksia. Lue se läpi aina pahan päivän sattuessa kohdalle. Mutustele ajatuksia, kyseenalaista ja pohdi. Joku päivä tuo kirja on avain kaikken tärkeimpään – itseesi. ”
Huh.