Mitä minusta ei koskaan tullut

Kirjailijaa.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa ensimmäisestä luokasta aina siihen päivään asti, kunnes tapasin nykyisen mieheni. Päiväkirjoja on vuosien saatossa kertynyt siis aikamoinen kasa ja ne ovat kaikki vielä tallessa. Joskus silloin tällöin luen etenkin yläasteen aikaisia päivyreitä ja huomaan, että vaikka ajatusmaailman onkin muuttunut, ( luojan kiitos! ) paistaa tekstien läpi kuitenkin sen saman, jo naiseksi kasvaneen tytön mielenmaisema. Olen aina rakastanut kirjoittamista ja olin sitä mieltä vielä koko ylä-asteen, että musta tulee kirjailija. Kirjoitin ala-asteen äidinkielentunnilla paljon tarinoita ja melkein aina tarinani luettiin luokan edessä. Yksi parhaita tarinoita koskaan oli sellainen, missä ala-asteen opettaja oli jäänyt lukkojen taakse koulun ullakolle hakiessaan sieltä uusia vihkoja sekä kyniä ja yökylään koululle tullut luokka luuli koulussa kummittelevan, kun he kuulivat ullakolta askelia. 

Olen muutenkin aina pitänyt kirjoittamista tietynlaisena terapiana itselleni ja on ollut hyvä, että olen löytänyt itselleni tavan purkaa mieltäni. Nykyään en pidä enää päiväkirjaa, mutta kai tätä blogin kirjoittamista voi pitää tietynlaisena päiväkirjana? Suurena erona vain se, että tätä lukevat muutkin kuin vain ja ainoastaan minä. Siksi luulenkin, etten varmaan tule lähivuosina lopettamaan tätä itselleni niin rakasta harrastusta, sillä saan tästä niin uskomattoman paljon henkisesti. Suuresta kirjoittamisenhalusta huolimatta en ole silti koskaan ollut hyvä äidinkielessä ja kirjoitusvirheitä pomppii esiin blogin teksteissä tuon tuosta, mutta ei se ole niin vakavaa.

Ja hei. Kuka tietää, vaikka joskus innostukseni riittäisikin kirjan kirjoittamiseen? Elämästä kun ei koskaan tiedä ja se tässä onkin parasta.

Pullantuoksuista kotiäitiä.

Tämä on ehkä suurin pettymykseni koskaan ikinä. Kun odotin poikaamme olin täysin varma, että minä olen sitten juuri sellainen pullalta tuoksuva, ihanan vastaanottavainen kotiäiti. Voin kertoa, että olin kaikkea muuta paitsi sitä.

Hyvinä päivinä, kun poika oli nukkunut kolmen tunnin päiväunet, ollut kuin naantalin aurinko ja viihtynyt edes hetken jossain muualla kuin sylissä, koin omat onnistumisen hetkeni ja olin juuri se millaisena olin itseni nähnyt vielä pojan ollessa mahassani. Huonoina päivinä, kun poika ei ollut nukkunut päiväunia lainkaan, ollut itkuinen ja levoton koko päivän ja roikkunut koko ajan sylissä, olin maailman kamalin pirttihirmu. Tunsin syyllisyyttä aivan kaikesta ja soimasin itseäni surkeaksi äidiksi – aivan kuin puhkeavat hampaat ja sen seurauksena välistä jääneet päiväunet olisivat jollain tavalla olleet minun vikani? Näin kuitenkin tuoreena, epävarmana äitinä luulin ja kierre oli valmis.

Puolitoista vuotta myöhemmin tytömme synnyttyä jonkinlainen pato kuitenkin murtui ja tajusin, että piru vie – elämä on tässä ja nyt. Opin ottamaan rennosti, harjoittelin elämään hetkessä ja nielin karvaita kyyneleitä siitä, ettei musta ollutkaan pitkäaikaiseksi kotiäidiksi.

Tärkein oppi itselleni tuolloin oli se, ettei mistään asiasta koskaan kannata odottaa yhtään mitään. Etenkään äitiydestä. Se menee miten se menee ja koko ajan oppii kaikenlaista uutta. Parhaansa voi aina antaa ja kannattaakin, mutta itseään rankaisematta.

Poliisia.

Kirjailian lisäksi salaa haaveilin myös poliisin ammatista. Olen oikeasti todella nyhrevö, sillä pelkään pimeää ja jos mies on yötä pois kotoa nukun yövalon kanssa. Kun jännitän ja pelkään jotain, menee tunne aina jalkoihin sekä vatsaan, enkä pysty toimimaan normaalisti. En siis olisi kovinkaan hyvä poliisi, mutta jokin siinä ammatissa on aina kiehtonut.

Hyvää yleisurheilijaa.

Kun on kotoisin todella pienestä kylästä, ei harrastusmahdollisuuksia ole oikein liiaksi. Meilläpäin lapset siis harrastivat joko yleisurheilua, partiota tai 4H-kerhoa. Mä itse harrastin näistä oikeastaan kaikkia, mutta eniten panoksia laitoin ( ja isäni laittoi ) yleisurheiluun. Meitä siskoja on kolme, minä niistä se keskimmäisin ja kaikista huonoiten yleisurheilussa menestynyt. Isosisko pääsi SM- kisoihin kuten pikkusiskokin, mutta mulle tuli ramppikuume ja lopetin urheilun kuin seinään.

Tämä ei toisaalta kyllä harmita.

Akateemisesti koulutettua.

Luulen tämän olleen enemmän isäni haave, kuin omani. Olen sellainen, että opin parhaiten tekemällä käsin, omaan valokuvamuistin ja suuntavaistoni on melkein pettämätön. En kylläkään tiedä miten nämä liittyvät nyt millään tavalla mihinkään, mutta kunhan kerroin.

Olen kuulkaa rehti ja reipas duunari. Tai toki aina voin kehittää itseäni ja se onkin työn alla, mutta duunari olen silti henkeen ja vereen!

__

Olisi hauska kuulla mitä juuri sinusta ei koskaan tullut?

Kuva: Koska jokaisessa asuu pieni Darth Vader