Back to square one
” Do what you love, love what you do. ”
” Do more of what makes you happy. ”
” Do what you love and you will never work a day in your life. ”
__
Siinä muutavia lauseita, jotka saavat ahdistuksen nousemaan kurkkuuni, kyseenalaistamaan oman työni sekä sen, mitä ihmettä tässä elämässä oikein työkseni tekisin. Sitähän sanotaan, että elämä kulkee eteenpäin seitsemän vuoden sykleissä. Näiden vuosien aikana ihmisen siis pitäisi kyllästyä työhönsä, puolisoonsa ja ylipäätään kaikkeen omassa elämässään. Tiedän monia joiden kohdalla tämä seitsemän vuoden sykli on pitänyt paikkansa ja ensimmäisenä vaihtelua tähän olotilaan ollaan haettu sillä, että irtisanoudutaan pitkästä työsuhteesta. Tämän jälkeen mietitään uudelleen kouluttautumista täysin uudelle alalle tai pakataan laukut ja lähdetään hakemaan kokemuksia maailmalta.
Olen myös itse käynyt läpi tämän saman. Tosin silloin viisi vuotta sitten en olisi voinut puhua mistään ” elämän seitsemän vuoden syklistä ”, vaan pikemminkin siitä, että paloin omassa työssäni totaalisen loppuun. Olin tuolloin vasta 23 vuotias ja koin elämäni ensimmäisen burn outin. Olin hassujen sattumien kautta päätynyt työurallani aika suuriin saappaisiin omaan ikääni katsoen, eikä itseluottamukseni kantanut minua niin pitkälle kuin tarve olisi vaatinut. Lopulta koko juttu päättyi niin, että sanoin itseni irti silloisesta vakituisesta työpaikastani, lopetin esimiesopintoni ja jäin täysin tyhjän päälle. Tunne oli samaa aikaa aivan uskomattoman vapauttava, mutta myös äärimmäisen pelottava. Ensimmäistä kertaa elämässäni kuuntelin sisäistä ääntäni ja päätin, etten koskaan enää palaa takaisin oman alani töihin. Nyt sai yksinkertaisesti riittää ja haluan kokeilla jotain muuta.
Keittiö ja minä ei vain sovita yhteen. Toisaalta se oli myös ainut paikka missä tunsin olevani kuin kala vedessä. Tunteeni olivat todella ristiriitaiset.
Irtisanomisen myötä kiinnostukseni terveys- ja hyvinvointi alaa kohtaa vain kasvoi ja päätin lähteä 9kk kestävälle hieronta- ja fysioterapia kursille. Kurssi maksoi yli 2000 euroa, enkä saanut siitä edes itselleni ammattia. Nautin kuitenkin opiskelusta uskomattoman paljon, ahmin kaiken tieton minkä irti sain ihmisen anatomiasta, opettelin ulkoa lihasten latinankieliset nimet ja opettelin hieromaan. Opiskeluaika oli ihanaa ja tutustuin hienoihin uusiin ihmisiin. Ajattelin, että tästä voisi myöhemmin olla itselleni vaikka ammatiksi, kunhan suorittaisin hierojan näyttötutkinnot tai voinhan hakea vaikka ammattikorkeaan lukemaan fysioterapiaa.
Sitten tulin raskaaksi ja muutimme takaisin kotikonnuille. Musta tuli pienen pojan äiti, aika kului vaihtaen vaippoja ja imettäen. Huomasin ajattelevani, että onhan mulla aikaa miettiä tulevaisuutta, turha sitä on nyt stressata – voin hakea opiskelemaan myöhemmin. Sitten puolitoista vuotta myöhemmin tyttömme syntyi ja ajattelin taas, että ehdinhän minä vielä.
Ja kuinka kävikään? En hakenut opiskelemaan, mietin sitä kyllä monta kertaa. Kiinnostuksen kohteet vaihtuivat melkein joka kuukausi ja olin täysin hukassa oman tulevaisuuteni kanssa. Tuntui, että kaikki muut olivat unelma-ammatissaan ja työuraakin oli mun kotiäitivuosina ehtinyt kertyä roimasti. Mä olin muita vaikka kuinka paljon jäljessä ja kohta pitäisi palata takaisin työelämään tekemään mitä?
Mua ahdisti.
Koska en keksinyt mitään, päädyin takaisin lähtöruutuun eli keittiöön. Huomasin olevani takaisin juuri siinä samassa pisteessä mistä lähdin viisi vuotta sitten ja olin todella vihainen itselleni, etten ollut saanut aikaiseksi mitään muuta.
Olen ollut nyt työelämässä ja oman alani hommissa reilun vuoden verran. Vuoden aikana olen vaihtanut työpaikkaa yhden kerran ja tässä nykyisessä työpaikassani olen ollut nyt reilu kahdeksan kuukautta. Työssäni on enemmän vastuuta mitä edeltäjässään, melkein samalla tavalla mitä viiden vuoden takaisessakin oli, mutten vastaa onnekseni suurista päätöksistä yksin. Mulla on oikeesti mitä upeimmat työkaverit ja saan kiittää heitä siitä, että jaksan herätä aikaisin aamulla töihin. Meillä on töissä niin hauskaa, että olen siellä ollessani jo moninkertaistanut elinvuotieni, sillä nauruhan tunnetusti pidentää ikää. Olen saanut läpi elämän kestäviä ystävyyssuhteita.
Silti mun kurkussa on joka päivä suuri ahdistus ja se tulee siitä, etten tee sitä mitä ihan oikeasti haluaisin tehdä, mitä rakastan ja mihin tunnen suurta intohimoa. Aivan kuin kävisin joka päivä vieraissa ja tiedän tekeväni väärin, mutten pääse siitä eroon.
Olen kiinnostunut niin monesta eri ammattialasta, etten osaa päättää. Haluaisin tehdä töitä luovalla alalla, kirjoittaa ja valokuvata. Tehdä töitä luonnon ja ympäristön hyväksi, antaa neuvoja, opastaa ja auttaa. Olla terveyden asiantuntija, yrittäjä ja idearikas menestyjä. Haluaisin olla niin paljon ja kaikkea samaa aikaa, että kompastun omiin ideoihini ja unelmiini samalla huomaten, etten etene yhtään eteenpäin.
Haluaisin herätä edes joku aamu ajatellen: ” Vitsit mä olen onnekas kun saan tehdä juuri tätä työkseni. ”