Viikko jouluaattoon

Lunta ei ole maassa nimeksikään ja tuntuu jopa hieman absurdilta, että luontoäiti ehtisi viikossa taikomaan meille valkoisen joulun. Tämä ei toisaalta haittaa, kunhan pysyisi koko ajan pieni pakkanen ja aurinko paistaisi kirkkaasti. Pimeyden keskelle aina silloin tällöin pilkahtanut aurinko on ollut ihana näky ja paitsi että se piristää kummasti, se myös tekee huurteisesta luonnosta astetta kauniimman. Toisaalta lasten takia välillä toivon, että maassa olisi lunta, sillä en kestä katsoa niitä surusilmiä, jotka katsovat haikeina seinää vasten nojaavia pulkkiaan.

Paljonhan tämä vuodenaika on kiinni omasta asenteesta ja siitä kuinka tähän kaikkeen oikein suhtautuu. Neljä kirjoitettua blogipostausta kertovat jotain suuresta väsymyksestäni, mutta myös antavat pientä vihjettä siitä, ettei joulukuu ole antanut kunnolla aikaa kirjoittamiselle. Olen kiertänyt kaupungilla ostamassa lahjoja ja ylipäätään kuunnellut kerrankin todella paljon kehoa ja mieltäni. Olen ottanut aikaa makaamiselle ja rauhoittumiselle, koska olen sitä tarvinnut. En ole stressannut joulusiivouksista, koska en ole aikeissa sellaista edes tehdä. Ylipäätään sellainen tuntuu hieman hupsulta. Siivota nyt muutenkin vimmatusti joulun alla, kun siisteyttä voi pitää yllä koko ajan. Muistan kuinka äitimme siivosi koko kodin ylösalaisin kuin hullu, juuri silloin kun meillä sisaruksilla alkoi koulusta joululoma. Se oli jo perinteeksi muodostunut tapa ja jopa keittiön kaikki kaapit tyhjennettiin vanhoista jauhopussukoista ja kauraryyneistä.

Enää viikko aattoon ja sisälläni vallitsee suuri odotus ja into. Emme ole ostaneet miehen kanssa toisillemme lahjoja viiteen vuoteen ja tänä vuonna päätimme, että nyt voisi vihdoin olla otollinen hetki toisen muistamiselle. Aikaisemmat vuodet kun ovat menneet enemmän tai vähemmän vauvahuuruissa ja kaikenlaisessa muussa muistamisessa. Nyt olen ostanut miehelleni niin kivan lahjan, etten millään malttaisi odottaa aattoon asti.

Siitä puheenollen, menen paketoimaan lahjoja. Kuullaan taas!