Ah, arkea!
Tällä hetkellä istun sängyllä ja hengähdän pienen hetken verran, ennenkuin lähden hakemaan lapsia pois isovanhemmilta. Takana on ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa ja klo.05:20 aamuherätykset ovat sen verran verottaneet, etten ole iltaisin enää jaksanut avata konetta kuulumisten kirjoittamista varten. Olen kaatunut sänkyyn kymmeneltä ja nukkunut koko yön kertaakaan heräämättä. Pitkästä aikaa olen saanut tuntea miltä tuntuu nukkua yö kokonaisuudessaan ja se jos jokin tuntuu ihanalta. Pelkäsin, että kun on saanut herätä viimeiset kolme vuotta suht vapaasti ilman herätyskelloa, niin miten ihmeessä jaksan näinkin aikaiset aamuherätykset? Onnekseni olen jaksanut nousta ( melkein, ehe ) heti herätyskellon soitettua ensimmäisen hälytyksensä.
Muistiini tosin on palanut uudestaan se tosiasia, etten ole ollenkaan ( aikainen ) aamuihminen. En ole yhtään juttutuulella, eikä se aamupalakaan oikein maistu. Yhtenä aamuna tulistuin kun mies alkoi urputtamaan vessanpönttöön heitetystä pumpulilapusta. Argh, kuinka ärsyttävää! Pönttöön heitetty pumpulilappu on viimeinen asia mitä haluan miettiä aamulla puoli kuuden aikaan. Sen sijaan haluan istua sohvalla kahvikuppini kanssa, tuijottaa ulos ja olla miettimättä yhtään mitään.
Tämä ensimmäinen viikko on ollut töissä yhtä hakemista ja oma toimenkuvani on itselleni vielä vähän epäselvä, mutta eiköhän kaikki selkiinny tulevien viikkojen aikana. Myönnän, että olen ollut hieman ulapalla ja tehnyt vähän urpojakin juttuja, kun tämä melkein kolmen vuoden kotiäitiys on vähän pehmittänyt aivojani ja kadottanut puolet vanhasta muististani. Olen joutunut miettimään oikein olan takaa täysin päivänselviä juttuja ja se on kieltämättä vähän harmittanut omaa mieltäni. Olen kuitenkin ihan oman alani ammattilainen, mutta uudessa paikassa työskentely ja heidän toimintatapansa omaaminen vievät takuulla aikansa.
Eiköhän se tästä. Puuuh! Kyllä mä vielä opin ja toivottavasti se muistikin sieltä palautuu. Ja se tärkein – toivottavasti olen ollut työkavereilleni enemmän hyödyksi kuin haitaksi.
Arki on siis edelleen niin hektistä lapsiperheen arkea kuin vaan voi olla. Jopa niinkin hektistä, etten ole ehtinyt edes mustikkametsälle, vaikka kovin uhosin sinne meneväni. Onneksi naapurimme on maailman ihanin ja keräsi meidän perheelle tuosta noin vaan 5 litraa mustikoita! Ja oli tehnyt vielä kortin ja laittanut pari varpua rusettiin. Ah, olen niin iloinen ihanasta naapuristamme! Mikä onni on tuollainen ihana ihminen seinämme takana! Kaikenlisäksi sain häneltä eilen illalla vielä puhelun, missä hän kertoi teini-ikäisen tyttönsä haluavan tulla meille joskus vahtimaan lapsia. Ööööö, joo kiitos! Lastenvahdeista on joskus pulaa, varsinkin jos pitää hoitaa joitain kiireellisiä pieniä juttuja, joten kaikki apukädet ovat enemmän kuin tervetulleita. Sekä, hän on järkännyt jonkinlaista yllätystä elokuulle, mutta emme vielä tiedä mitä.
Jännityksellä ja innolla odotan!
Olen niin kiitollinen, että meillä on tuollainen ihana enkeli lähellämme. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen kaikesta.
Mutta nyt, ne lapset ( melkein jo unohdin, ehehe )