Ei kiitos enää

Elokuu.

Onneksi se on pian ohi.

Ensimmäistä kertaa koskaan ikinä, olen valmis sanomaan tälle kesälle hyvästini. Ensimmäistä kertaa koen syksyn juuri sellaisena mitä se monelle tuntuu olevan. Uusia alkuja ja puhdasta pöytää.

Ilmojen puolesta kulunutta kesäähän ei voi edes kesäksi kutsua, sillä saimme nauttia lämmöstä kunnolla vasta elokuun puolella, mutta tiedättekö mitä? Sekin pieni lämpöaalto oli itselleni lopuksi liikaa. Huomasin kironeeni painavaa lämpöä viime viikolla niin kovin, että se ärsytti. En yht`äkkiä enää halunnutkaan pukeutua valkoiseen mekkooni, saatika pakata lasten päiväkotireppuihin t- paitoja ja shortseja. Alkoi ärsyttämään, että aamulla töihin lähtiessä oli kylmä ja päivällä suorastaan polttavan kuuma. Olin hikinen kun hain lapset pois päiväkodista ja lapset kiukkuisia päiväkotipäivästä ja kuumuudesta. Kaikilla helotti posket punaisina ja kaikki vaan pänni.

Pari päivää sitten kaikki helpotti. Taivas nimittäin repesi ja alkoi sataa. Ilmassa oli syksyn tunne, uutisissa sanottiin kesän olevan siinä ja sisälläni oli tunne, joka tuntui vieraalta, mutta samaa aikaa kovin kaivatulta. Se oli tunne syksystä, raikkaasta puhdistavasta ilmasta, villapaidoista, muhkeista huiveista, saapikkaista, kynttilöistä ja ihan normaalista arjesta.

On käsittämätöntä kuinka paljon tähän yhteen kuukauteen on mahtunut asioita ja juuri ehkä sen vuoksi tämä on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi. On sanomattakin selvää, että tämä kuukausi on nostanut stressitasojani oikein urakalla ja sen huomaa kasvoistani. Joka puolella on pientä näppyä, kummallista ihottumaa poskessa ja ihan kiitettävän kokoisia mällipäitäkin. Pidän siitä, että on paljon tekemistä, mutta tällä kertaa tekemistä on ollut niin paljon, etten ole pystynyt pitämään ohjaksista kunnolla kiinni.

Siksi syyskuu on enemmän kuin tervetullut. Ja nimenomaan juuri siksi, että kalenteri on täysin tyhjä.

Mikä ihana, vapauttava tunne!