Emmä haluu, tajuuksä!
Jos poika osaisi yhtään sen paremmin puhua ” appan ” lisäksi, voisin kuvitella miten poika melkein jokainen ruokailuhetki sanoisi mulle noin – emmä haluu, tajuuksä tyhmä äiti? Toisaalta, vaikka odotankin jo kovin pojan sanavaraston kasvamista, olen ihan iloinen ettei vielä osata puhua sen kummemmin. Saan varmasti vielä tulevaisuudessa kuulla ne sydäntäriipaisevat sanat siitä miten mä en vaan tajuu.
Meillä on siis tällä hetkellä käynnissä pieni valtataistelu itse syömisen kanssa. Meillä poika ei vielä syö itse, vaan meillä harjoitellaan. Sormiruokailu sujuu todella mallikkaasti, mutta lusikalla syöminen on aika haastavaa. Poika hakkaa lusikkaa ruokaan, jolloin kaikki ruoka on lattialla, pöydällä, pojan vaatteilla – mun vaatteista puhumattakaan. Kun neuvon poikaa, että miten sitä lusikkaa oikein kuuluu pitää ja mihin se ruoka tulee laittaa, poika hermostuu tulisesti. Poika on luonteeltaan aika paljon samanlainen mitä minäkin – käy nollasta sataan sekunnissa, minä itse, ei tarvii auttaa ja omistaa aikamoisen tulisielun. Mun neuvojen jälkeen nokkamukit lentää pitkit lattioita ja syömisestä ei tule enää yhtään mitään. Myönnän, että olen ollut asian kanssa aikalailla helisemässä ja jätin vähäksi aikaa pojan omat aterimet poiskin, etten tee niistä liian suurta numeroa, mutta ollaan nyt palattu takaisin lähtöruutuun.
Olen saanut aika paljon kuulla kysymyksiä siitä miksi poika ei jo syö itse – jopa niin paljon, että puhuin asiasta ihanan neuvolatätini kanssa, sillä asia on vaivannut mua. Neuvolatäti sanoi, että on aivan normaalia etteivät kaikki tämänikäiset vielä syö itse lusikalla, sillä jokainen lapsi on yksilö ja kehittyy omaan tahtiinsa. Kuulemma puolivuotis neuvolassa kysytään, että miten syöminen sujuu itse aterimilla, että eipä mulla tässä kai vielä kiirettä ole asian suhteen?
Ja tiedättekö mitä? Tämä asia ärsyttää mua suuresti ja siksi tästä kirjoitankin. Aivan kun en olisi harjoitellut pojan kanssa jokainen päivä lusikalla syömistä, aivan kuin en olisi jokaisella ruokailuhetkellä laskenut miljoona kertaa kymmeneen sitä sotkua ja pojan lyhkäisiä hermoja? Aivan kuin en olisi mukamas yrittänyt?
Murrrrh.
Jokaisen vanhemman pitäisi muistaa, että jokainen lapsi kehittyy omaan tahtiinsa, oppii ja tekee asioita sitten kun on siihen itse valmis. Helposti ajatellaan, että tietyssä iässä pitäisi jo osata tietyt jutut ja sitten ihmetellään suuresti, että miksi naapurin Pekka ei jo tee kun meidän Maire teki jo sen ikäisenä. Kuinka raivostuttaa! On todella inhottavaa, että lapset luokitellaan jo pienestä asti ja mikään ei koskaan kiinnosta niin paljon kuin muiden lasten oppiminen ja tekeminen. Myös yksi ehkä raivostummavimmista lauseista tämän ensimmäisen äitivuoteni aikana on ollut: ” Ei meidän vaan koskaan.. ”
Tämä on sellainen lause, joka nostaa itselläni niskakarvat pystyyn ja ei tee mieli enää edes puhua lapsista. Pitäisi muistaa, että jokaisella lapsella on oma luonne ja temperamentti eikä koskaan pitäisi verrata toisen lasta omaan lapseensa. Enkä sano tätä muistilausetta vaan näin yleisesti, vaan sanon tämän ihan itsellenikin teidän kaikkien kuullen – sillä, itsekin toisinaan tähän syyllistyn.
Huoh, olenpas mä hormoonihuuruissani täällä kun tästä asiasta näin kimpaannuin. Heh! Supistuksia on ollut nyt kuluneena viikonloppuna jonkun verran ja eilinen lenkki Brunon kanssa oli kyllä niin vika tikki. Kävin viikko sitten synnärilläkin näiden takia, mutta kaikki oli hyvin ja juuri niinkuin pitääkin.
Pitäisi vaan muistaa ottaa rennosti – niin ruumiillisesti kuin siellä henkipuolellakin. :) Välillä vaan on hyvä päästellä hieman höyryjä ulos.
Rentoo sunnuntaita siis kaikille!