Enter Sandman

Olen hieman jo sivunnut aihetta, koskien siihen kuinka huonosti meidän poikamme menee nukkumaan. Myönnän, hän on aina ollut iltakukkuja jo ihan pienestä vauvasta lähtien, joten uskon, että osasyy siihen miksi nukahtaminen on vaikeaa, on jo pelkästään hänen energisen ja vilkkaan luonteensa asiota. Olen ajatellutkin, ettei tälle voi mitään, mutta rajansa kaikella sentään on oltava.

Olemme kokeilleet mm. sitä kuuluisaa Kanisatua, joka ei meillä saanut tuulta siipiensä alle. Te tiedättekin jo, miten meillä ensimmäisellä kerralla kävi. Toisella kerralla kun ehdotin pojalle sadun lukemista poika sanoi – ” Ei äiti. En halua lukea sitä. Siinä sanotaan mun nimi ja en pidä siitä. ” Minä – ” No jos lukisimme sadun niin, ettei sun nimeä sanota. Kävisikö se? Poika suostui. En kuitenkaan päässyt edes puoleenväliin kun totesin, ettei tämä kirja yksinkertaisuudessaan kiinnosta ja rauhoita poikaa niin kuin pitäisi. Kirosin kirjan alimpaan helvettiin ja tällä hetkellä se lymyää pienen kirjakaapin perukoilla. Ehkä kokeilen vielä joskus kun turhautuneisuuteni on laantunut, ehkä en.

Yksi iso asia, mikä vaikeuttaa myös nukkumaan menoa on pojan uskomattoman vilkas mielikuvitus, kysymysten mieletön tulva ja pimeän pelko. Poika on aina ollut kaikesta ympärillään tapahtuneesta todella kiinnostunut ja jollain tavalla, kun poika täytti kolme on tämä kaikki paisunut potenssiin sata. Kysymykset ja mielikuvitus.

Poika uskoo, että sängyn alla on mörköjä ja olemme mm. ajaneet möröt tiehensä ja olen myös miljoona kertaa saanut selittää pojalle, ettei sellaisia olentoja ole olemassakaan ja ne ovat pelkkää mielikuvituksen tuotetta. On silti todella hankalaa selittää pienelle ihmiselle, ettei se mitä hän päässään kuvittele olekkaan totta, vaan juurikin sitä mielikuvitusta. Kolmevuotias kun tuskin pystyy ymmärtämään mitä se tarkoittaa? Olenkin välillä tehnyt pojan kanssa näin:

Poika: ” Minua pelottaa olla täällä. Täällä sängyssä. ”

Minä: ” Miksi sua pelottaa? ”

Poika: ” Täällä on mörköjä ja pimeää ja pelottaa vaan. ”

Minä: ” No mutta kulta, eihän täällä ole mitään pelättävää. ”

Poika: ” Ompas. ”

Minä: ” Nyt me tehdään niin, että äiti ottaa kaikki pahat ja pelottavat ajatukset sieltä päästä pois ( laitan kädet pojan pään ympärille, pidän siinä hetken ja pidän mmmmmmmm – ääntä. ) ja nyt äiti vie nämä ajatukset ulos, että pystyt nukahtaa ( pidän kämmeniä niin, aivan kuin niiden sisällä mukamas olisi jotain. ) Sitten sinä laitat pään tyynyyn, ajattelet kaikkia kivoja ajatuksia, pistät silmät kiinni ja nukut. ”

Poika: ” Miksi ne ajatukset meni sinne? ”

Minä: ” Siksi, että sinä pystyt nukkua. Nyt, hyvää yötä kulta. ”

Tämä on toiminut meillä pariin otteeseen ihan kiitettävästi ja on rauhoittanut poikaa niin, että olemme välttyneet suurimmilta huutokonserteilta. Olisikin aivan liian helppoa, jos tämä toimisi aina.

Yksi asia mikä on vähän helpottanut pimeän pelkoa on pojan oma taskulamppu, jonka hän sai kuin tilauksesta naapuriltamme. Taskulamppu on pojan tyynyn vieressä joka yö ja päällä koko ajan. Taskulampun avulla poika voi itse tutkia himmeästi valaistun huoneen nurkkia. Tämän lisäksi sängyn alla on vielä lamppu, sekä aulassa kirkas valo. Valot eivät kuitenkaan välillä tunnu riittävän millään ja joskus ne jopa halutaan kokonaan pois ja illat ovat toisinaan yhtä ” entten tentten ” – peliä.

Tämän unilelun poika sai kummisedältään ja kun sen kädestä painaa, korvat vaihtavat himmeästi väriä tietyn ajan, kunnes ne sammuvat. Ideana unilelulla on ymmärrykseni mukaan se, että rauhallisesti vaihtuvat valot rauhoittavat ja myös hieman valaisevat. No, tämän on oltava sängyssä kaikkien muiden unilelujen lisäksi, muttei sillä ole sen suurempaa rauhoittavaa vaikutusta.

Sitten on yksi asia, mitä en ollut ajatellut lainkaan – nimittäin kirjat, tai oikeastaan niiden kuvitus. Meillä luetaan paljon kirjoja ja lapset lukevat niitä ihan yksinäänkin ja yksi päivä poika tuli luokseni tämän yllä näkyvän kirjan kanssa ja sanoi tämän olevan pelottava ( kirja on Vau.fi kirja, eli saatu uskoakseni joskus äitiyspakkauksen mukana tai vastaavasta… ) Kysyin mikä kirjassa pelottaa ja sain vastaukseksi – ” No kun siellä on niin pimeää ja mustaa. Enkä minä halua mennä tonne suuhun, pimeään. ” Aloin selata kirjaa ihmeissäni, kunnes tajusin, että poika pelkäsi kuvassa näkyvän suuren Rontin suuta. Laitoin kirjan kaappiin, jonka jälkeen kävimme pojan kanssa läpi kaikki kirjat ja ne joissa oli pelottavia kuvia laitoin suosiolla heti pois. Tunsin itseni niin tyhmäksi, sillä en ollut edes ajatellut sitä, että poika näkee kirjojen kuvat ja ilmeet täysin eri tavalla mitä me aikuiset. Monessa kirjassa teksti oli täysin luettavissa, mutta kuvitus oli pojan mielestä pelottava.

Nyt kysynkin, että miten teillä lapset menevät nukkumaan? Onko teilläkin nukahtaminen vaikeaa? Onko vilkas mielikuvitus ja pelätäänkö pimeää? Entä, miten te olette kiperistä tilanteista selvinneet?

Meillä tätä rumbaa on kestänyt jo puoli vuotta, joten välillä sitä ei vaan enää jaksa ja lyhistyy.

Aurinkoista sunnuntaita, puss!