Esikoiselleni

Meillä on viimeiset kolme viikkoa ollut pojan kanssa suhteellisen vaikeaa. Luulen, että kaikki johtuu pitkälti pojan kolmen vuoden uhmasta ja kaikesta siitä mitä tähän ikävaiheeseen ( vaihe, ah mikä ihana sana ) kuuluu.

Tiedän, että ei saisi verrata ( enkä nyt varsinaisesti vertaakkaan… paitsi ehkä vähän… tai ajattelen ääneen… ), mutta poika ja tyttö ovat kuin yö ja päivä. Tiedän, lapsissa on tietenkin eroja ja myös sisaruksissa, vaikka niissä kuinka virtaisi sama veri ja ne oltaisi veistetty samasta puusta. Erilaisia ne ovat joka tapauksessa.

Pojassa on päivän tuomaa energiaa, valoisuutta, intoa ja tarmoa. Tytössä on yön tuomaa rauhallisuutta, varmuutta ja hiljaista voimaa.

On sanomattakin selvää, että pojan ollessa esikoiseni, on hän se joka on haastanut, koulinut, kouluttanut ja antanut minulle eniten. Poika on aina ollut oikea tulisielu, äärimmäisen temperamenttinen ja haastava. On ollut hetkiä jolloin olen hakannut päätäni seinään ja huutanut täysillä tyyny vasten kasvojani. Olen ollut turhautunut, väsynyt, vihainen, itkuinen, masentunut, iloinen, äärimmäisen ylpeä, onnellinen, kiitollinen, sisukas, luovuttanut ja pohtinut.

Näiden kuluneiden kolmen viikon aikana olen mm. jokaisen päiväkotipäivän jälkeen ottanut vastaan tunnin mittaiset raivarit milloin mistäkin. Yleensä raivareille ei ole edes mitään syytä muuta kuin se, että olen äiti, olin päivän töissä ja hain heidät päiväkodista kotiin.

Olen lukenut, että uhma on hyvä juttu ja se kasvattaa lasta. On vaan itse löydettävä oikea tie kohdata uhma ja pysyä johdonmukaisena ja rauhallisena. Myönnän, pitkien työpäivien jälkeen en ole aina jaksanut olla rauhallinen, mutta johdonmukainen senkin edestä. Tunnen tällä hetkellä pienen vihlaisun rinnassani, sillä harmittaa, että olen korottanut ääntä, ollut vihainen ja huutanut. En ole jaksanut olla se ymmärtäväinen äiti, joka ottaa kaiken paskan niskaan, koska päiväkotitädeille ei vaan viitsitä.

” Villistä varsasta kasvaa hyvä hevonen. ” – Näin sanoi mieheni mummi kuluneena viikonloppuna, kun istuimme yhdessä sohvalla ja katsoimme ympäri olohuonetta juoksevaa poikaani. En osannut tehdä muuta kuin huokaista ja toivoa, että mummi olisi oikeassa.

Toisaalta sitten taas. Olen huomannut poikani käytöksestä myös sen, että hän tulee varmasti pärjäämään elämässään hyvin. Kunhan hän osaa ohjata kovapäisyytensä, periksiantamattomuutensa ja fiksun luonteensa hyviin asioihin, en ole ollenkaan huolissani. Olemme muutenkin pojan kanssa kuin toistemme peilikuvat. Meidät erottaa vain se, että hän on kohta kolmevuotias pikkupoika ja minä kohta kolmekymppinen nainen.

Olen päättänyt myös erään asian.

Haluan kirjoittaa pojalleni kirjeen, jonka hän saa avata vasta täysi-ikäisenä. Haluan kirjoittaa kirjeeseen omia ajatuksiani äitinä olemisesta, niistä kaikista vaiheista ( menneistä ja tulevista ) sekä tästä kolmen vuoden voimakkaasta uhmasta, joka tällä hetkellä kaihertaa meidän molempien mieltä. Haluan kirjoittaa paksuin kirjaimin sen, kuinka hieno ja ihana ihminen hän on.

Eikä sillä, ettenkö puhuisi paljon pojan kanssa tunteista, sillä niistä kyllä puhutaan. Paljon.

Joskus on vaan niin paljon helpompi kertoa kaikki kirjoittamalla.