Extra ymmärtäväinen

En ole oikeastaan koskaan katunut sitä, että palasin takaisin työelämään tytön ollessa vain vähän alta vuodenikäinen. Myönnän, kyllähän se tietenkin kirpasi, mutta perustelin päätöksen itselleni niin, että olen paljon parempi äiti kun saan tehdä vaipanvaihdon ja muun lapsenhoidon ohella jotain muutakin.

Ja tiedättekö mitä? Olen ollut täysin oikeassa. Koen olevani tällä hetkellä parempi äiti, kuin se hermoromahduksen partaalla oleva. Kotiäitiys ei vain koskaan ole ollut juttuni, vaikka ennen lapsia niin luulinkin.

Mutta, minullakin on hetkeni.

Vaikka kuinka tykkäänkin siitä, että saan käydä töissä ja työpäivän jälkeen hakea lapset pois päiväkodista ja pusutella heidät puhki, huomaan silti kaipaavani työpäivän jälkeen hetken hiljaisuutta. Haluaisin olla yksinkertaisesti hiljaa, sanomatta sanaakaan ja vain kuunnella hiljaisuutta. Hengittää syvään, venytellä jäseniä ja oikoa ne suoriksi. Vain olla, yksikseni edes hetken.

Kahden pienen lapsen äitinä tämä ei tietenkään ole mahdollista, sillä kun haen lapset pois päiväkodista saan hiljaisen hetken itselleni vasta yhdeksän aikaan illalla. Ja ymmärtäähän sen. Kun lapset ovat olleet koko päivän päiväkodissa ja erossa meistä vanhemmista, on enemmän kuin luonnollista, että desipelit nousevat kattoon. Hehän vain haluavat huomiota, syliä ja hellyyttä. Merkkejä siitä, että rakastamme vaikka jokainen arkiaamu viemmekin heidät unisina päiväkotiin.

Itse sen sijaan olen yrittänyt olla lähiaikoina exrta ymmärtäväinen. Aina en jaksa, mutta kovin yritän ja haluan yrittää. Pojan päiväkotipäivien jälkäiset tunnin mittaiset raivarit tuntuvat jo kaukaisilta muistoilta, vaikka meillä onkin ollut rauhallinen jakso vasta reilun viikon verran. Uskon, että raivareiden loppumiselle oli kaksi syytä:

Extra ymmärtäväinen äiti sekä se, että poika kävi varmasti läpi oman itsensä kanssa jonkinlaista murroskautta ja se tuli tiensä päähän.

Miten sitten olen ollut extra ymmärtäväinen?

No vaikka näin:

Pitkän työ,- ja päiväkotipäivän jälkeen jäimme heti ulos pihalle ja menimme lähi metsään etsimään aarteita opetuskarttaa varten. Vatsassani nälkä kurni, ruoka odotti vasta tekijäänsä ja kello läheni neljää, mutta me poimimme ämpäriin märkiä lehtiä, keppejä ja käpyjä. Olin läsnä molemmille lapsille juuri silloin kun he sitä vaativat, enkä ” ihan kohta. ”  Kun lopulta tulimme sisälle, pääsin rauhassa laittamaan ruokaa ja poika kuivasi ja teippasi aarteitaan paperille sanoen – ” Tämä pitää näyttää sitten isille. ”

Ja mehän näytimme.