Haikeat hyvästit

Reilu viikko sitten pikkusiskoni muutti perheineen lähemmäs keskustaa. He myivät pienen ja suloisen omakotitalonsa tuolta maalta ja hankkivat vähän isomman rivitalokodin, tosin vain väliaikaisesti kunnes tulevaisuudessa tarve kasvaa vielä suuremmaksi. Olen tietenkin todella iloinen heidän puolestaan, mutta valehtelisin jos väittäisin ettenkö olisi hieman surullinen. Itseasiassa musta tuntuu siltä, että olen ainut ketä talon myyminen jopa hieman harmittaa ja todella harmissani olen siitä, etten päässyt edes hyvästelemään taloa. Sen verran suuri tunneside siihen pieneen keltaiseen torppaan näiden reilun kahden vuoden aikana ehti muodostua, että tuntui siltä aivan kuin multa olisi viety jotain pois lupaa kysymättä.

Pikkusiskoni ei tietenkään ymmärrä tunteenpurkaustani ja lähinnä nauraa sekä pitää mua ( lievästi ) pimeenä. Heille talokaupat olivat suuri onnenpotku, sillä talvet olivat talossa kylmiä ja sähkölaskut suuria. Talo pääsi oikeuksiinsa kunnolla vasta kesällä, kun suurella pihamaalla pystyi loikoilemaan ja ottamaan aurinkoa. Lapset saivat juosta melkeinpä nakuina ympäri pihaa, eikä naapureistakaan ollut minkäänlaista haittaa.

Tunneside taloon muodostui kai siksi, että siellä tuli vietettyä uskomattoman paljon aikaa. Olen ajanut sinne lukemattomat kerran aikaisin aamulla molempien lasten kanssa ja lähtenyt sieltä vasta myöhään iltapäivällä. Tehtiin ruokaa ja keiteltiin kahvia. Syötiin tajuton määrä suklaata kun äitiys oikein kunnolla löi vasten kasvoja ja ylipäätään vain oltiin. Juttelimme ja miettisimme kaikenlaista.

Ja nyt sitä taloa ei enää ole. Ei ole enää niitä paahtavan kuumia hiekkatielenkkejä, puoliksi juotuja kahvikuppeja ja tajutonta määrää suklaata. Ei suurta pihamaata ja pihasaunaa.

Vaikka ikävöinkin taloa suuresti, on asiassa myös kääntöpuolensa. Nyt pikkusiskoni asuu meistä vain viiden kilometrin päässä ja näemme toisiamme vielä useammin. Saan hänestä lenkkiseuraa ja kyllä heidän rivitalokodissakin voi kahvia keitellä ja syödä suklaata.

Tässä pieniä muistoja:

Tämä kuva ja siihen tallentunut hetki! Tämän kuvan otin kesäkuun alkupäivinä, kun kesä virallisesti alkoi ja olimme viettämässä rentoa arki-illan irtiottoa suurella porukalla. Tämä päivä oli ihana ja venyi myöhään iltaan asti, vaikka seuraavana aamuna oli aikainen herätys töihin ja päiväkotiin.

Lisää voit käydä lukemassa Nyt se on virallista- postauksesta.

Vietimme pikkusiskoni luona myös todella rennon Juhannuksen ja siitä jäi päällimmäiseksi mieleen vain kasa kivoja muistoja. En ottanut stressiä tuolloin mistään ja annoin lasten valvoa niin myöhään kuin he halusivat. No, pienimmillä eli tytöillä loppui patterit jo kahdeksan aikaan illalla, mutta poika jaksoi valvoa muistaakseni puoli yhteentoista. Me aikuiset sen sijaan saunoimme vielä tovin ja pelasimme mölkkyä. Nukkumaan menimme puoli kolmelta ja heräsimme seuraavaan päivään ei niin kovin virkeinä.

Lisää kuvia ja fiiliksiä löydät Ihana keskikesän juhla– postauksesta.

Hoivaajista ei koskaan ollut pienen serkkutytön kohdalla pulaa, sillä meidän tyttömme kyllä varmisti, että rakkautta ja lämpöä varmasti riittää.

Ne hiekkatiet ja maalaismaisemat! Näitä teitä pitkin on tullut työnnettyä vaunuja, juostu suojaan ukkoselta ja parannettu maailmaa. En tiedä mitään yhtä rentouttavaa lenkkimaisemaa kuin maalaismaisema – pellot, lehmät, voikukat ja kärpäset.

Ja se hiljaisuus. Mmmmmmm.

Monet soitot pikkusiskolta työpäivän jälkeen tullaanko lasten kanssa vohveleille ja jäätelölle? Kahta kertaa ei yleensä tarvinnut pyytää, sillä usein menin kun kutsu kävi. Kuningatarjäätelö ja tuore vohveli, mikä lyömätön pari.

Märistä jaloista kastunut terassi ja pihasaunassa saunotut löylyt. Mun mielestä pihasaunoissa on aina jotain tietynlaista taikaa ja sellainen olisi tervetullut kyllä omaan tulevaisuuden kotiinkin. Varsinkin kesällä löylyt tuntuivat niin hyvältä ja etenkin meidän poika rakasti pihasaunaa, suurta uima-allasta ja kuumia kesäpäiviä pikkusiskoni luona.

Niin ihania muistoja. Toivottavasti tuleva vuosi tuo mukanaan paljon samanlaista yhdessäoloa.

__

Jos haluat lukea miltä tuntuu kun omat unelmat omakotitalosta eivät ota onnistuakseen, lue Mitä ikinä ootan, se ei tuu– postaus.