Houston, we have two problems: Ruokalakko ja hajamielinen äiti.
En oikeesti pysy yhtään perässä tässä arjessa. Olen koko ajan sekaisin päivistä ja kuukausista! Milloin olen vääränä päivänä odottanut lääkärin vastaanotolle, vaikka aika olisikin ollut vasta seuraavana päivänä tai Keskiviikkona ajatellut olevan Maanantai tai merkannut kalenteriin Elokuun kohdalle ” muista siskon syntymäpäivät ” vaikka ne ovat vasta Syyskuussa.
Unohtelen koko ajan asioita ja joitain tärkeitä juttuja on jäänyt rästiin sen takia, koska olen niin hajamielinen. Mies on monta kertaa kotiin tullessa ottanut mun kotiavaimet pois lukosta, koska olen ajatuksissani jättänyt ne siihen. Myös tavaroita löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista, että oikein itseäänkin huolestuttaa. ” Miksi pojan tutti on kuivakaapissa? ” Niin joo tosiaan, jätin sen sinne – ajatuksissani taas. Hyvä, etten kauppareissulla unohda poikaa ostoskärryihin tai unohda mihin parkkeerasin auton. Mielessä pyörii niin paljon kaikenlaista 24/7, että välillä käyn ihan ylikierroksilla. Vaikka rakastankin tätä aikaa kun saan olla pojan kanssa kotona, on välillä todella uuvuttavaa olla koko ajan niin sosiaalisesti läsnä. Välillä sitä väsyy tämä äitikin. Olen aina tykännyt siitä, että ympärillä on elämää, mutta näin äitinä ollessa, on tullut itsestään esille taas yksi uusi piirre. Se, että rakastan hiljaisuutta ja rauhaa! Nautin suunnattomasti siitä, kun ( lukekaa: jos ) poika nukkuu päiväuniaan ja kodissa ei kuulu muuta ääntä kuin pelkkä kellon viisareiden lyönti.
Ah, sitä autuutta! Kun on hetken saanut olla vaan minä, jaksaa sitä taas kummasti.
Toinen ongelma mun hajamielisyyden lisäksi on pojan ruokalakko. Tätä ollaan odotettu – postauksessa hehkutin pojan yhtä hammasta ihan innoissani ja arvatkaapas mitä? Nyt niitä on jo kaksi. Toinen hammas puhkesi aika lailla ensimmäisen jälkeen ja nyt täällä irvistellään mitä kummallisempia irvistyksiä. Ihania sellaisia. Poika ei ollut mitenkään kipeä hampaiden takia ja puhkeaminen tapahtui aika kivuttomasti, mutta nyt hampaiden puhkeamisen jälkeen on syömisestä muodostunut pienoinen ongelma. Poika kun on sitä mieltä, ettei haluaisi syödä ollenkaan – muuta kuin juoda vaan maitoa ja sitäkin ainoastaan aamuisin ja iltaisin. Poika on innoissaan syöttötuoliin laittamisesta, mutta kun hoksaa, että suuhun laitetaankin tavaraa ilo loppuu aika lyhyeen. Poika saattaa ottaa pari lusikallista ja siihen se melkein sitten jääkin. Aika kovin saan houkutella poikaa syömään ja olenkin välillä luovuttanut, sillä en ole halunnut yrittää väkisin. Pojan mielestä on niin paljon kivempaa seurata mitä Bruno tekee, heilutella omia jalkoja ja varpaita sekä katsella niitä ja ennenkaikkea irvistellä!
Tämäkin on varmaan jokin ohimenevä juttu ( niin kuin kaikki tässä vauva- arjessa ) mutta voi vinyyli miten raivostuttavaa se voikaan olla! Syöttötuolissa tehdään kaikkea muuta paitsi syödään! Hedelmäsosetta syötäisiin kyllä vaikka kaksinkäsin, jos se pojasta vaan olisi kiinni. Yhdessä vaiheessa poika söi todella suuria annoksia ruokaa ja luulen, että silloin hänellä oli jonkinlainen kasvupyrähdys, sillä nyt olen puolittanut ruoka- annoksen, eikä se mene välttämättä siltikään kaikki. Tämä pieni ruokalakko voi varmaan johtua myös niistä kahdesta hampaasta? Tuntuu varmaan aika jänniltä suussa.
No, mene ja tiedä. Olen huomannut, että juuri kun sitä on selättänyt yhden ( vaikean ) vaiheen vauva- arjessa, nurkan takana odottaa jo uusi. Eihän tässä ehdi edes kunnolla sisäistämään mitä kaikkea tapahtuu, kun kaikki tapahtuu niin nopeasti.
On tää ihmeellistä, vauva- arki meinaan. Tätä jaksan aina hokea.