Illan kyselytunti

– ” Äiti, mikä on maapallo? ”

– ” Miten me pysytään täällä maapallossa? ”

– ” Myrkkysieniä ei saa syödä. Paitsi etanat, muurahaiset ja madot saa. ”

– ” Ja ketutkin saa. ”

– ” Miten puut pysyvät pystyssä? ”

– ” Miksi lamput ovat katossa? ”

– ” Äiti, miten tämä seinä pysyy tässä? ”

– ” Onko isi rakentanut sen? ”

– ” Ei minulla ole nänniä, minulla on vaan napa. ”

– ” Äiti, miten noi viirit heiluu tuulessa? ”

– ” Miten se myrsky oli mennyt sinne metsään? ”

– ” Minä olen apina ja sinä olet koppakuoriainen. ”

– ” Minulla on hassut valkoiset hiukset. ”

– ” Äiti, oletko sinä laittanut nämä hampaat tänne mun suuhun? ”

– ” Minä en voi nukkua katossa, seinässä, taulussa tai kellossa. Sängyssä vaan. ”

– ” Minä en pysty nukkumaan, koska sängyn alla on mörkö. ”

– ” On äiti, varmasti on. ”

– ” Minä luen sulle sadun. Kuuntele äiti. Olipa kerran myrsky… ”

– ” Tämä satu ei ole totta! ”

– ” Minun synttärini ovat joulukuusessa. ”

– ” Miksi kamelilla on selässä kaksi tissiä? ”

– ” Mitä kirahvit tekee? ”

– ” Minä osaan rakentaa talon tulitikuista. ”

– ” Kuules sinä pikkutyttönen. ”

– ” Minä rakastan sinua. ”

Huoh.

Suurinpiirtein jokainen ilta kun laitan pojan nukkumaan keskustelumme menee näin. Pojalla on mielessä miljoona asiaa, joihin pitää saada vastaus mieluiten heti. Olen ollut todella häkeltynyt pojan kysymyksistä ja miettinyt monesti mistä kummasta kysymykset oikein kumpuavat?

Lemppari kysymykseni kaikista on tuo – ” Miksi kamelilla on kaksi tissiä selässä? ” Aivan mahtava!

Toisinaan ajattelen, että kumpa poika olisi edes joskus hiljaa tai antaisi vastausaikaa enemmän kuin yhden sekunnin, mutta sitten taas – njääh. Mun mielestä on todella kivaa selittää pojalle asioista ja kertoa miten asiat toimivat ja miksi niiden täytyy toimia juuri tietyllä tavalla toimiakseen.

Löysimme jokunen aika sitten mieheni puhelimesta alkuvuodesta otettuja videoita, jolloin poika ei vielä sanonut sanaakaan. Oli outoa katsoa videoita ja ajatella, että totta tosiaan – poika ei ole puhunut vasta kuin hieman reilu puoli vuotta ja meistä tuntuu siltä kuin hän olisi puhunut aina! En rehellisesti sanottuna muista edes sellaista hetkeä, ettei poika olisi puhunut.

On niin mahtavaa huomata, että mitä enemmän aika juoksee, sitä itsenäisemmäksi poika kasvaa. Hänestä tulee kyllä niin huippu tyyppi!