Kaikki musta kaikki
Olen enemmän kuin iloinen siitä, että tätä pimeää, märkää ja koleaa marraskuuta on enää jäljellä kolme päivää. Niinkuin olen kertonutkin teille, olen ollut onnekas sen suhteen ettei pimeä vuodenaika ole koskaan saanut minua imaistua itseensä. Olen aina ammentanut jostain energiaa pimeisiin päiviin ja ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka ovat valittaneet kaamoksen tuomaa alakuloisuutta.
Mutta.
Nyt se sai minut.
Kaamos.
Nyt olen itse yksi niistä, jotka katsovat työpaikan ikkunasta ulos aamu yhdeksältä ja päivittelee sitä kuinka pimeä ulkona on. Kiroan sitä, että taas sataa vettä, tuuli tuivertaa puissa eikä aurinko näytä pienintäkään merkkiä itsestään. Mietin olenkohan pakannut lapsille tarpeeksi vaatteita päiväkotireppuihin ja mistä saisin energiaa kun pääsen kotiin? Ajattelen ruokatunnin jälkeen vain lämmintä sänkyä ja pehmeää peittoa mihin käpertyä kunnes kevät saapuu.
Tämä pimeys vaikuttaa myös lapsiin ja huomaan pojan olevan vähän sekaisin siitä, että päivät ovat läpeensä pimeitä. Poika kysyy hämmentyneenä neljän aikaan iltapäivällä ” Onko jo ilta? Syödäänkö nyt iltapalaa? ” , vaikka olen vasta tekemässä päivän toista lämmintä ateriaa. Olen halunnut käpertyä lasten kanssa sohvalle, katsoa Pikku Kakkosta, polttaa paljon kynttilöitä, syödä extra paljon hiilareita ja nyhjöttää kotona. Olen mennyt liian myöhään nukkumaan, koska sisälläni myllää jokin levoton sielu joka ei tästä pimeydestä ja väsymyksestä huolimatta vain malta nukahtaa.
Eilen tein kuitenkin pienen vastaiskun ja menin punttisalille. Olin työpäivän jälkeen käynyt valtataistelua pojan kanssa, siivonnut Brunon kakkaa lattialta, pyyhkinyt räkäistä nokkaa ja kironnut kaamoksen alimpaan helvettiin. Sen kaiken eteisessä olleen hiekan, kuran ja soran. Kaiken sen, mitä koko pirun sana kaamos edes pitää sisällään.
Aikaa salilla vierähti tunnin verran ja treeni takkuili, mutta siitä huolimatta olin kuin uudestisyntynyt. Pystyin hengittämään normaalia kevyemmin, harmaille kasvoilleni nousi hehkuva puna ja katseeni kirkastui. Taas sain tuntea liikunnan tuoman ilon ja taputin itseäni olkapäille hyvin tehdystä päätöksestä. Kotona vastassa odotti myös täysin erilainen poika, mitä tuntia aikaisemmin.
Tänään sen sijaan en katsonut työpaikan ikkunasta ulos kiroakseni sadetta, tuulta ja pimeyttä. Ajattelin, että nyt on perjantai ja tänään illalla aion ottaa lasillisen proseccoa ja käpertyä mieheni kainaloon.
Kaamoksesta viis! Kuuletko kaamos? Mä näytän sulle pyllyä!