Kotiäitinä olemisen miinukset.

Yhtään sen enempää kaunistelematta.

Vähän aika sitten tein postauksen Kotiäitinä olemisen plussapuolista ja lupasinkin, että voisin mahdollisesti tehdä myöhemmin postauksen vielä niistä miinuspuolista ja tässä ne nyt olisivat.

Vaikka olenkin aikamoinen siivousfriikki ja pidän siitä, että kotona on siistiä, niin ihan aina tämä ei todellakaan onnistu. Juuri kun olen saanut siivottua pojan huoneen leikin jäljiltä ja laitettua lelut niille tarkoitetuille paikoilleen, on huone sotkettu sekunnissa yhdeksi sekamelskaksi. Välillä sitä nostaakin kätensä ylös ja antaa koko huoneen olla. Aivan sama! Siivoon myöhemmin illalla, ku on käsipareja enemmän.

Ja tiskivuori senkun kasvaa kasvamistaan! Tämä näky on meillä ihan jokapäiväinen. Keittiö ei siis todellakaan ole aina viimisen päälle siisti – ehei. Yleensä kun poika menee päiväunilleen, lataan likaiset astiat koneeseen ja napsautan koneen päälle, mutta sitten on niitäkin päiviä kun ei yksinkertaisesti edes ehdi miettimään kasvavaa tiskivuorta, vasta kuin illalla pojan ollessa yöunilla. Ja silloin pitäisi miettiä monta muutakin asiaa – niin omaa rauhoittumistaan, puolison huomioimista tai vaikka seuraavan päivän ruokavalmisteluja. Tai vaikka vaan löhöömistä sohvalla.

Sitten on niitä päiviä kun poika ei suostu nukkumaan millään päiväunia, roikutaan lahkeessa kiinni, kitistään ja koetellaan hermoja oikein urakalla. Edes vessassa ei pysty käymään ilman, ettei joku hakkaa ovea raivoisasti. Potalla käyminen on kaikkea muuta paitsi yhteistyökykyistä ja ruoka heitetään mielummin lattialle Brunon syötäväksi. Äiti on kaikkea muuta paitsi se paras kaveri, sekä lyödään ja potkitaan, koska äiti on juuri kieltänyt ettei eteisestä löytyviä kiviä saa syödä.

Että niin. Nämä on ehkä ne miinuspuolet, mitkä toki tiesin kuuluvan tähän pakettiin. Pelkkää pulmusta meillä ei olla päivästä toiseen, vaikka pääsääntöisesti oltaisiinkin hyväntuulisia. Ja miinuspuolet nämä on juuri siksi, koska välillä saa laskea päivässä monta kertaa kymmeneen ja oma jaksaminen on toisinaan kortilla.

Toisaalta, onhan tästä ollut jotain hyötyäkin, sillä minä joka omistan maailman lyhkäsimmät hermot, olen oppinut edes hieman hillitsemään itseäni. Enää en niinkään välitä, vaikka ruokalautanen kipattaisiin pöydälle väärinpäin ja päätä hierotaan antaumuksella ruokaan.

Se on ihan ok.

Entä, mitkä on teidän mielestä ne miinuspuolet?