Kuka sut muka huolisi?
Kun tämän viikon Keskiviikkona pappi kävi meillä puhumassa ristiäisistä, kysyi hän melkein ensitöikseen: ” Ette ole naimisiin menoa ajatelleet? ” Olimme avomieheni kanssa hetken hiljaa ja katsoimme toisiamme – tai minä lähinnä katsoin avomiestäni ja hän tapitti pappia todella kiusallinen ilme kasvoillaan ja ajatteli varmaan mielessään: ” No voi nyt elämänkevät, älä säki nyt alota! ”
Itse ajattelin hetkeni tulleen ja heitin kaikenlaista nasevaa kommenttia avomiehelleni, tiedättekö? Siinä sitten minä ja pappi molemmat tuijotettiin avomiestäni keittiönpöydän ääressä ja odotettiin vastausta avomieheni suusta. Hänellä nousi vain pieni puna poskille, eikä sieltä suustakaan oikein minkäänlaista vastausta tullut – tai ainakaan sellaista minua miellyttävää saatika sellaista mitä en jo tiennyt.
Avomieheni ei ollenkaan ole avioliittoa vastaan, vaan lähinnä niiden juhlimista. Hän ei pidä siitä, että joutuu olemaan keskipisteenä. Tiedättekö sellaista, että kaikki tulisivat juuri varta vasten juhlistamaan häntä, tuomaan lahjoja hänelle jne. Puhumattakaan rahasta. Hänen mielestään on kamalaa, että yhteen päivään uppoo monta tuhatta euroa, siis yhteen päivään. Itse näen asian aivan eri tavalla ja ajattelen sen päivän olevan yksi ikimuistoisemmista hetkistä, rahasta viis. Sehän on vain rahaa, loppupeleissä. Olen sanonut avomiehelleni, että häät pystyy tekemään myös pienellä budjetilla ja tähän avomieheni mielestä on yksi vaihtoehto: maistraatti.
Kerran sanoin avomiehelleni, että on surullista miten hän mittaa naimisiin menoa rahassa, tähän hän tokaisi: ” Rakkauttani sinua kohtaan ei voi rahassa mitata. ” Hän luuli olevansa romanttinen ja hämätä, käyttää käänteispsykologiaa. Se kyöni mies.
Meillä tulee tänä vuonna täyteen 8 vuotta. Siis kahdeksan! Mihin kummaan nämä vuodet ovat oikein menneet? Vielä muistan olleeni se nuori 17 vuotias tyttö joka odotti innosta piukeena joka viikonloppu tuunatulla bemarilla ajavaa prinssiinä, joka tuli hakemaan kotoota ja lähdettiin yhdessä kartsalle. Voi niitä aikoja, silloin vasta hauskaa oli. Olemme avomiehen kanssa monta kertaa jutelleet menneistä vuosista ja nuo alkuajat, ne oli niitä parhaita – aivan ylitse muiden ehdottomasti. Oli helppoa olla nuori kun ei ollut vielä vastuutta kunnolla mistään. Vanhemmilta sai ruoan ja katon pään päälle – kaiken sen mitä tarvitsi.
Toisin on nyt, kun on vastuussa kaikesta täysin itse. Enpä silti valita, nautin olla oman elämäni herra ja aikuinen nainen sekä äiti. En vaihtais päivääkään pois. Jos jotain vaihtaisin, olisi se tämä avovaimo nimike siihen rouvaan.
Mutta, enpä voi toista mihinkään pakottaa ja olemme ihan onnellisia näinkin, mutta voitte kyllä kuvitella miten avomieheni saa tietyin väliajoin asiasta kuittausta ( kuittailu voi myös olla se syy, ettei ole polvistumista näkynyt )
No, onneksi olen oppinut ettei elämää pidä ottaa liian vakavasti ja että ihmeitä tapahtuu koko ajan ja ei Roomaakaan päivässä rakennettu.
Vielä on siis toivoa. Ehkä. Tämän tekstin jälkeen tuskin, kun painan ” Julkaise ” – painiketta.