Lilyn Lukupiirissä opittua

Vuosi sitten lupasin lukea enemmän kirjoja.

Se lupaus onnistui viime vuonna ihan kiitettävästi ja siitä olen enemmän kuin iloinen. Olen aina pitänyt kirjojen lukemisesta, mutta oma lukemiseni on ollut vähän sellaista aaltoliikettä. Joskus on todella suuria aaltoja, jolloin tartun kirjaan jos toiseen ja sitten taas niitä vähän tyynempiä hetkiä, jolloin yhdenkin kirjan lukemiseen saattaa kulua aikaa monta kuukautta.

Olen ennen soimannut itseäni tästä, että lukemiseni saattaa venähtää ja jonossa asti voi olla neljäkin kirjaa. Koska olen luonteeltani aika järjestelmällinen, ei tämä oli sopinut itselleni yhtään – mutta kun on olemassa niin paljon mielenkiintoisia kirjoja ( ja lapsiperhearjessa aika niukasti aikaa ja myös vähän kärsimätön luonne ) on vaikea pysytellä vain yhdessä ja siksi jokaisesta kirjasta olen lukenut vähän sieltä ja vähän täältä. Lopputuloksena neljä aloitettua kirjaa ja tämä on ärsyttänyt mua suuresti.

Viime vuoden lokakuussa Lilyssä alkoi Lilyn Lukupiiri, jonka tarkoituksena oli ylläpitää sanomaa lukemisen tärkeydestä ja saada aikaan keskustelua kirjoista ja niiden herättämistä tunteista. Mun mielestä idea oli aivan mahtava ja liityin ensimmäistä kertaa koskaan mukaan lukupiiriin ja odotin innolla mitä kaikkea se toisikaan mukanaan. Lukupiirissähän äänestettiin kolmen kirjan väliltä ja aikaa kirjan lukemiseen sen laajuudesta riippuen oli 2-3 viikkoa. Täytyy myöntää, että aluksi pelkäsin. Miten ihmeessä ehdin lukemaan tämän sirkuksen keskellä ja missä hiton välissä?

Kävi kuitenkin niin, että aikaa löytyi yht`äkkiä aika kummallisistakin hetkistä. Kun lapset katsoivat Pikku Kakkosta, minä luin. Kun ajoimme Isänpäivää viettämään, minä luin. Menin aikaisemmin sänkyyn mitä normaalisti ja luin. Viikonloput ja päiväunet, minä luin. Aikaa olikin todella paljon ja tekosyyt saivat jäädä.

Pettymyksekseni en kuitenkaan saanut luettua ainuttakaan lukupiirin kirjaa. Niiden kirjojen sijaan luin kuitenkin Satu Rämön Islantilainen voittaa aina– kirjan, joka oli täys kymppi! Kaivoin kaapeista esille elämänkerrat James Hetfieldistä, Cliff Burtonista ja synnyintarinan Metallicasta. Ostin Leena Putkosen Superhyvää Suolistolle!– kirjan ja olen painanut mieleeni ohjeen porkkanatiramisusta sekä ahminut tietoa herkkävatsaisen ruokavaliosta. Steve Jobs odottaa yhä vuoroaan, mutta niin se saakin. Tartun siihen heti kun ehdin. Haruki Murakamin Kafka rannalla jaksoi pitää mielenkiintoani yllä yli puolenvälin, kunnes huomasin ajattelevani vain reikihoitoja ja sen parantavia vaikutuksia.

Vaikka koin aluksi epäonnistuneeni, en enää ajattele niin. Olen saanut kasattua itselleni mielenkiintoisia kirjoja ja ostanut jokaisen kirjan uutena kirjakaupasta, koska pidän siitä kuinka täysin koskemattomat sivut lukiessa taittuvat ja alkavat elää omaa elämää. Myös tuoksu on huumaava. Usein myös haluan palata jo luettuun kirjaan ja siksi sen pitää löytyä mieluusti läheltä, eli omasta kirjakokoelmasta.

Lilyn Lukupiiri opetti siis sen, että muutkin kuin self-help kirjat ovat loistavia, kunhan vain löydän itseäni kiinnostavan kirjan. Eikä se haittaa, jos kirja jää lukematta sillä se on täysin ok, jos se ei kiinnostakkaan.

 

Perjantaita kaverit, puss.

__