Mä sanon viimeisen sanani ja se on: ” Ei! ”

Sen myötä, että poika on alkanut enemmän liikkumaan, kuten konttaamaan ja seisomaan vasten tukea, olen joutunut kasvattamaan sanavalikoimaani yhdellä uudella sanalla – nimittäin ei sanalla. Tai eihän sana tietenkään itselleni ole mitenkään uusi ( huolestuttavaa jos olisi ) mutta pojalle se on. Poika ei ole kovinkaan kiinnostunut tällä hetkellä omista leluistaan, sillä aivan kaikki muu kiinnostaa miljoona kertaa enemmän, kuten vaikka pallokynttelikkö, olohuoneen nurkassa oleva lehti kasa, portaat ja se kaikista suurin suosikki on tällä hetkellä astianpesukone. En pysty täyttämään saatika purkamaan astioita koneeseen, sillä poika syöksyy haukkana olohuoneesta keittiöön ja nousee keikkumaan astianpesukonetta vasten. Yhden kerran kun katseeni keskittyi sekunniksi astiakaapin täyttämiseen, oli poika jo mahallaan koneessa.

Että niin, ylimääräisiä silmiä otetaan vastaan, kiitos!

Voisin sanoa olevani jopa hieman loukkaantunut siitä, ettei poika halua viettää aikaa kanssani – hehehe. 🙂 Leikkimisestä olohuoneen lattialla ei oikein tule mitään, sillä poika ei pysty keskittymään kun ympärillä on niin paljon uusia virikkeitä – ja nyt kun poika on hoksannut sen, että hän pääsee aivan itse käsiksi näihin uusiin ja kiellettyihin juttuihin, niin voi kuulkaas – soppa on valmis. Nyt saankin enemmän kuin kerran hokea päivisin ei sanaa ja saada osakseni itkupotkuraivarit. Tiesin, että tämä jakso olisi odotettavissa ja tässä sitä nyt oltaisiin. Poika kyllä ymmärtää sanan tarkoituksen ja olen niin ylpeä siitä, että poika ymmärsi jättää rauhaan pistorasiat – vaikka siihen menikin oma aikansa. Mutta, kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä olen huomannut, että kärsivällisyydestä palkitaan, ennemmin tai myöhemmin.

Täytyy vaan olla jämpti, pitää päänsä, niellä ne itkupotkuraivarit ja näyttää, ettei äiti turhaan korota ääntään, vaan teoilla on myös seurauksensa. Eihän nyt välttämättä alta vuoden ikäinen ymmärrä syy – ja seuraus suhdetta, mutta itse ainakin haluan ajatella niin, että mitä pienemmästä asti näytät tietyt rajat ja pidät niistä kiinni, niin kyllä ne sinne päähän jäävät. Vaikka poika vielä pieni onkin ja osa minusta sanookin, että haluaisin vaan hellitä, hoivata, pusutella ja antaa kaiken periksi, että välttyisin kohtauksilta, niin ei se ole oikein. En halua herätä siihen, että pojan ollessa kolme vuotias, mietin mikä kumma meni vikaan kun poika on meidän niskanpäällä.

Ja niin – tietenkin pusuttelen, hoivaan ja hellin. Vaikka kovin yritänkin olla jämpti, en sentään ihan tunteeton ole ( ja uskon, että te kyllä tiedätte mitä ajan tällä takaa. :) Mutta, onhan äidinrooli välillä todella vaikeeta. Samaa aikaa pitää olla lapsen paras kaveri ja se maailman siistein tyyppi ja samassa lauseen yhteydessä pitäisi osata olla se aikuinen ja muistaa tietyt rajat.

Se jos jokin vaatii aikaa ja taitoa.

Kivaa loppuviikkoa!