Mamma lomailee.

Mun täytyy nyt myöntää, että mulla on kestänyt todella kauan tajuta se tosiasia, ettei mun tarvitse olla pojan kanssa 24/7. Voin hyvin häärätä omiani, pojan samalla leikkien lattialla omilla leluillaan. Voin tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, tehdä jotain pientä kotiin liittyvää siivoushommaa tai vaikka vaan istua sohvalla ja juoda kahvia. Kyllä se poika pärjää ja olenhan kuitenkin samassa huoneessa ja läsnä – vaikken kylki kyljessä läsnä aina olisikaan.

Olen tuntenut tästä aikaisemmin todella huonoa omaatuntoa, jos pojan ollessa valveilla, olen häärännyt kaikenlaista muuta ns. ylimääräistä. Isosiskoni on aina pyöritellyt silmiä päässään, kun ollaan tästä asiasta juteltu, sillä hän ei aina ymmärrä ajatusmaailmaani. Samoin mulla on yhden ystäväni kanssa, joka varmasti pitää mua ihan pimeenä. Hän on aina sanonut omasta lapsestaan, että oppiipahan olemaan. Ja älkää käsittäkö nyt väärin, tietenkin hän on lapsensa kanssa aikaa viettänyt, mutta on osannut ottaa asiat aina puolet rennommin.

Tämä on siis ollut ( ja on välillä vieläkin ) itselleni todella iso juttu. Onneksi olen nyt ajan kanssa hieman oppinut jo hölläämään köyttä, enkä rankaise itseäni jos istun hetken sohvalla siemaillen kahvia ja lukien lehteä, pojan pyöriessä jaloissa. Yksi hassu asia tässä kuitenkin on, nimittäin se, etten tunne niinkään huonoa omaatuntoa viedessäni poikaa hoitoon. En tiedä onko siinä joko se, että tiedän hänen olevan hyvissä käsissä vai mistä, mutta tämä ei ole koskaan ollut itselleni se iso juttu.

Kun taas joillekin saattaa olla – ja ymmärrän sen toki.

Niinpä päätinkin, että nyt maanantaina otan ja lähden yökylään ystäväni luokse Poriin. Ollaan entisiä työkavereita ja viimeksi ollaan nähty lyhyesti muistaakseni viime vuoden syyskuussa. Kamalan pitkä aika! Mielessä on ollu tehdä reissu Poriin aikaisemminkin, mutta tiedättehän te? Kun sitä vaan ei saa aikaiseksi. Nyt lähdin reissuun yksin ja vien pojan äidilleni.

Reissun tarkoituksena oli tietenkin nähdä ihanaa ystävääni, mutta ennen kaikkea hieman nollata omaa mieltäni. Olikin todella outoa kun kaupungilla kierrellessämme ei tarvinnut työntää vaunuja, syödessä ei tarvinnut syöttää ketään – saatika pelätä, että se oma ruoka olisi sylissä, juoma pöydällä tai aterimet lattialla. Illalla sain olla rennosti, eikä tarvinnut tehdä puuroa ja lukea iltasatua. Sen sijaan söin jätskiä ja laulettiin melkein kolme tuntia putkeen Singstaria. Ja tämä tuntui niin hyvältä, vapauttavalta ja ihanalta. Seuraavana aamuna olo oli kuin krapulaisella kaikesta nauramisesta ja myöhään ( kello yhteen, se on itselleni nykyään paljon, trust me. ) valvomisesta. Hyvä kun ääni laulamisen jälkeen kulki, mutta sekään ei haitannut. Sain syödä aamupalan rauhassa ja turistiin asioita maan ja taivaan väliltä – ilman keskeytyksiä.

Tämmöisten reissujen jälkeen sitä osaa taas arvostaa omaa arkea ja sitä mitä itsellään on – ja kaikkea mitä onkaan tulossa.

Ihanista ystävistä saa voimaa. <3