Mielummi muuttunu ku juuttunu
Anteeksi laimea Cheek lainaukseni, mutta jotenkin tätä postausta miettiessäni, tuli mieleeni heti tuo Pauligin mainoksesta tuttu lausahdus. 🙂
Ja kieltämättä asiani sopivasti liittyykin siihen, että toisinaan on parempi muuttua kuin olla juuttunut vanhoihin kaavoihin.
En muista olenko koskaan kirjoittanut sen enempää siitä, etten koskaan pojan ollessa pieni, harrastanut hänen kanssaan mitään. Emme käyneet vauvauinnissa, muskarissa tai jumpissa. Joskus kävimme avoimessa päiväkodissa, mutta kun tyttö kasvoi eikä enää nukkunut hyvin sitterissä avoimessa ollessamme, päätin lopettaa siellä käymisen. Pian lopettamisen jälkeen poika aloitti päiväkodin ja päivän aktiviteetit tehtiin sopivasti siellä – jumppaamiset, laulamiset, askartelut ja kaikki.
Yksi suurin syy siihen miksen koskaan harrastanut pojan kanssa mitään oli oma epävarmuuteni. Olin tuoreena äitinä aivan äärimmäisen epävarma ja suorastaan pelkäsin ajatusta suurista vauva-äiti ryhmistä, missä yhdessä lallateltaisiin vauvojen kanssa ja kaikilla vaan on niin ihanaa. Tunsin olevani huono äiti kun muiden vauvat harrastavat kulttuuria jo viikon ikäisenä, käyvät värikylvyissä ja taiteilevat puolukasta ympyröitä paperille. Me kun sen sijaan olimme melkein aina kotona, samat rutiinit toistuivat päivästä toiseen ja päivän kohokohta oli isän tuleminen kotiin.
Omaa epävarmuuttani lisäsi paitsi se, että olin uunituore äiti, myös se, että poika oli temperamenttinen jo vauvana. Pelkäsin huutokonsertteja kaupungilla ja ylipäätään aina laskelmoin koko kaupungille lähtemisen. Poika piti olla syötettynä, hoitolaukusta löytyi korviketta tissiraivareita varten ja mieluusti en edes imettänyt kaupungilla ollessani. Jos poika alkoi näyttää itkunmerkkejä, lähdin nopeasti kotiin, vaikka olisikin vielä halunnut jäädä kiertelemään kauppoja. Monta juttua jäi puolitiehen, sillä yksinkertaisesti pelkäsin sitä, etten osaisi toimia haastavissa tilanteissa ja menettäisin otteeni totaalisesti.
Tuntuu aivan kamalalta edes kirjoittaa tätä, mutta tämä oma epävarmuuteni on jatkunut koko pojan olemassaolon ajan. Vaikka pojan kasvaessa ovat huutokohtaukset esim. kaupungilla ollessamme jääneet kokonaan pois, olen siitä huolimatta epävarma – jostain, mitä en edes tiedä! Kai jollain tavalla edelleen pelkään sitä, että poika räjähtäisi kuin atomipommi ja sinkoilisi sinne tänne vailla mitään päämäärää, minä juosten perässä. Olen ikään kuin jumissa kahden puun välissä ja luonut aivan itse itselleni tämän vankilan.
Nyt olen kuitenkin saanut tarpeekseni ja päätin, että tästä on tultava loppu!
Mietin hetken, että mikä voisi olla se jäänmurtava tekijä, kunnes tajusin ajan olevan kenties kypsä erilaisille harrastuksille? Kuulin ystävältäni, että he käyvät yhdessä tyttönsä kanssa välillä uimassa ja sopivasti ujutin meidät molemmat heidän uintireissuun mukaan.
Huomenna se sitten on. Mun ja pojan ensimmäinen yhteinen harrastuspäivä! Aika jännää!