Mikä blogi tää tämmöne oikee o?
Olen jo pidemmän aikaa ajatellut kirjoittavani siitä miksi oikein kirjoitan tätä blogia ja mistä blogin nimi on saanut alkunsa, sekä hieman esitellä itseäni. Uusia lukijoita on siunaantunut lähiaikoina ihan kiitettävä määrä, joten tämä voisi olla hyvä hetki kertoa teille jotain itsestäni.
Aloitin blogin kirjoittamisen kohta n. kolme vuotta sitten ( vanhan blogini olen valitettavasti jo poistanut ) kun sanoin itseni irti silloisesta vakituisesta työpaikastani. Olin töiden takia melkein totaalisen burn outin partaalla ja olin jo pidemmän tovin ( sanotaan puoli vuotta ) miettinyt irtisanoa itseni. Olin tiuhaan hakenut uutta työpaikkaa, mutta koska sellaista ei ilmestynyt päätin tehdä suuren loikan tuntemattomaan – sanoa itseni irti ja jäädä taloudellisesti puille paljaille. Päätös totta kai pelotti todella paljon, mutta oli ja on edelleen yksi parhaimmista päätöksistä. Muistan, miten viimeisenä työpäivänä sulkiessani työpaikan oven itkin vuolaasti mieheni olkapäätä vasten – helpotuksesta. Kävin myös tuolloin esimiestehtäviin valmistavaa koulua, johon soitin viikkoa myöhemmin irtisanomisen jälkeen ja sanoin lopettavani koulun. En osannut kuvitella itseäni työelämässä esimiehenä ja työpaikalla kaikkien tapahtumien jälkeen, en edes halunnut.
Työttömänä ollessani otin aikaa itselleni ja aloin löytämään itseni taas uudestaan. Pitkästä aikaa tuntui siltä, että kerrankin on tilaa hengittää. Olin tehnyt omanalani töitä 15 vuotiaasta saakka ja lopetin ne ollessani 23 vuotta. Jouduin vähän vahingossa 20 vuotiaana todella isoihin saappaisiin työelämässä, kun vastasin keittiössä yli 300 hengen ruokkimisesta – yksin. Töitä oli todella paljon ja työtahti kova. Välillä tuntui, etten tehnyt muuta kuin töitä, sillä työt seurasivat minua kotiin, parisuhteeseen ja jopa yöuniinkin. Näin jälkikäteen ole ihmetellyt miten ihmeessä tuolloin oikein jaksoin ja muistelenkin, että elin enegriajuomien voimalla ja lyhyillä yöunilla. Tästä kaikki oikeastaan alkoi, vaikka asiaa hetkellisesti helpottikin uusi työpaikka. En vaan yksinkertaisesti huomannut sitä, kuinka leipääntynyt olin ravintola- alaan ja siihen, etten tuntenut tekeväni sitä mistä tulen onnelliseksi ja sitä mitä rakastan.
Ja kun päivisin työttömänä ollessani ei ollut muutakaan tekemistä, päätin aloittaa kirjoittaa blogia. Yksi silloinen kaverini oli maininnut, että hän kirjoittaa blogia ja ajattelin päässäni mikä kumma oikeesti on blogi? Kunnes lopulta sen tajusin lukiessani muiden blogeja ja kuunnellen kaverini juttuja hänen postauksistaan. Ajattelin, että tämähän voisi olla hauskaa ja tälle tielle olen jäänyt – paluuta tuskin on. Mietin kuumeisesti blogini nimeä ja halusin sen olevan sellainen, joka kuvastaa parhaiten minua itseäni. Omalla nimellä kirjoittaminen tuntui tuolloin liian pelottavalta, enkä halunnut nimen olevan liian kliseinenkään saatika siirappimainen. No, eihän tämä nimi muuta olekaan kuin yksi iso klisee 😀 mutta sitäkin merkityksellisempi. The day that finally comes! kuvastaa siis kaikkea sitä mitä haluaisin tulevaisuudessa olevan. Yksinkertaisesti vaan parempia päiviä, juuri sellaista elämää mistä olen haaveillut – rauhallista ja harmollista. Eräs kaverini lukee blogiani ja hän kysyi kerran, että onko tämä nyt se päivä? Nyt kun meillä on pieni poika ja ikioma koti, voisi luulla että tässä on kaikki mistä olen aina haavaillut. Vastasin kaverilleni, että osaksi joo, mutta ne vielä paremmat päivät ovat vasta tulossa. ( Olen myös todella suuri Metallica fani, joten biisillä The day that never comes, ei ole mitään osaa eikä arpaa. Kröhöm, mielikuvitus kunniaan! )
Olin kokonaisuudessaan kaksi viikkoa työttömänä, kunnes lopulta monien hassujen sattumien kautta pääsin töihin erääseen kahvilaan. Viihdyin siellä todella hyvin ja tutustuin itseäni melkein 20 vuotta vanhempaan hengenheimolaiseen, naiseen, joka asui melkein meidän naapurissa. En ollut koko aikana nähnyt kyseistä naista kotikulmillamme, vaikka asuimmekin aivan kivenheiton päässä toisistamme. Pidän tätä työpaikkaa suurena käännekohtana elämässäni, sillä opin naiselta yhtä sun toista elämästä ja ilman häntä en varmastikkaan olisi tämä ihminen, joka parhaillaan olen. Kävimme läpi monet henkevät keskustelut ja sain elämääni aivan uudenlaista nostetta ja energiaa. Kiinostukseni hyvinvointi- ja terveysalaani vaan koheni ja pian lähdinkin takaisin koulunpenkille. Tällä kertaa vuorossa oli 9 kuukauden mittainen kurssi hieronnasta ja fysioterapiasta. Ammattia en tästä koulusta saanut, mutta sitäkin ihanempia kokemuksia ja ystäviä. Sekä taas uudenlaista näkökulmaa omille mielenkiinnon kohteille ja elämään ylipäätään. Vitsit, niitä aikoja jos joitain on iso ikävä!
Koulun loputtua muutimme miehen kanssa takaisin tänne kotikonnuillemme. Ostimme kolmion jonka remppasimme lattiasta kattoon ( tai jonka remppaaminen on vielä ihan pikkiriikkisen kesken sieltä sun täältä, heh. ) ja nautimme siitä, että ollaan takaisin siellä missä meidän sydämetkin on – ja melkein molempien koko suku ja ystävät. Itse jatkoin työttömänä olemista ja nautin siitä, että sisälläni kasvoi pikkiriikkinen ihme ja yritin rakentaa yhteistä kotia ja pesää meidän perheelle. Me ollaan siis ihka ekaa kertaa oikea perhe, jummi! Perheeseemme siis kuuluu avomieheni jonka kanssa yhteistä taivalta on jo takana yli 8 vuotta ( häitä odotellessa, yeah right ) joulukuussa 2012 syntynyt poikamme, suursnautseri Bruno sekä tietty minä. Blogissa kirjoittelen meidän arjesta ja lähinnä vaan ihmetellään tätä äitinä olemista – miten se voikaan olla niin ihanaa ja kamalaa samaa aikaa? Ja sitä, mihin kummaan ne tunnit häviävät vuorokaudessa ja sitä, miksi äideille ei kasva synnytyksen myötä kahdeksan lisäparia käsiä? Meidän kodin motto on: ” Hitaasti mutta varmasti ” ja ” Ei Roomaakaan päivässä rakennettu. ” eli raportoin myös remontin kuulumisia aina silloin tällöin tänne, kunhan on ensin jotain mistä raportoida. Tällä hetkellä sisustuskohteena on pojan huone, joka on jo aika hyvällä mallilla, mutta pidän teidät vielä hetken aikaa jännityksessä. Joskus blogissa saattaa vilahtaa myös ruokajuttuja ja reseptejä, mutta kuten ylhäällä tekstissä mainitsin, olen jostain kumman syystä menettänyt intohimoni hellan edessä hikoilemiseen. Olen hulluna kirpputoreihin ja välillä esittelen myös tämän tahmatassun kivoja löytöjä.
Tällä hetkellä äitiyslomaani on jäljellä enää tämän kuun loppuun, mutta jään vielä hetkeksi pojan kanssa kotiin. Saas nähdä mistä ammatista itseni tulevaisuudessa löydän ja mihin kaikkialle tämä elämä oikein kuljettaa. Tällä hetkellä mieli on kevyt, joskin lievästi ahdistunut äitiysloman loppumisesta, mutta kuitenkin. :)
Eli sellaisista jutuista on tämä blogi tehty – ei ole kuulkaas macaronleivoksia ( vaikka ne hyviä onkin ) ja kuohuvaa nähnytkään ( paitsi joskus viikonloppuisin ) On todella suuri ilo jos pysyt matkassa mukana, samaistut ja saat inspiraatiota, mutta jos olet vaan ohikulkumatkalla, niin kiva kun kävit!
Ehkä me vielä törmäämme.