Mikä ihana vapaus.
Te kaikki nyt jo tiedätte sen miten meidän poika vihdoin ja viimein otti ja lähti kävelemään, sillä olen tästä asiasta aina ohimennen maininnut, mutten tehnyt siitä sen suurempaa numeroa – tiedättekö, omaa postausta esimerkiksi. Mutta nyt kuitenkin ajattelin, että ehkä voisin tätä asiaa edes vähän hehkuttaa.
Siis ihan vaan vähän. 🙂
Tässä vauva ja nyt taaperoarjessa, olen aina jaksanut ihmetellä sitä asiaa miten lapset voivatkaan olla niin erilaisia. Siinä missä toiset lähtevät ryömimään puolivuotiaina, kävelevät reippaasti alta yksivuotiaina ja tuntuvat muutenkin ns. aikaansa edellä olevilta lapsilta, tekevät toiset lapset lähestulkoon kaiken hieman myöhässä. Ryömivät 9 kuukauden ikäisinä, konttaavat 10 kuukauden ikäisinä ja panttaavat kävelyyn lähtemistä sinne viimeiseen saakka, vaikka tekniikka olisikin täysin hallussa. Meidän poika on juuri tällainen ” parempi myöhään kuin ei milloinkaan ” – tyyppi. Myönnän sen aiheuttaneen mulle aika paljonkin harmaita hiuksia, ettei poika vielä kunnolla kävellyt reilu kuukausi sitten. Mutta vaan siksi koska ajattelin, että olen totaalisessa pulassa pienen vauvan ja polvikävelevän taaperon kanssa, jota joudun vielä pääsääntöisesti kantamaan paikasta paikkaan – miten ihmeessä lähden mihinkään? Eikä asiaa ollenkaan auttanut se, että sain vähän väliä kuulla ihmisiltä ” eikö poika kävele vieläkään? ” – kysymyksiä. Vaikka ihmiset eivät tietenkään ole tarkoittaneet kysymyksillään mitään pahaa, sisälläni tästä huolimatta välillä kiehui, sillä olinhan itsekin odottanut kuin kuuta nousevaa niitä ensimmäisiä kunnollisia askelia ja sitä, ettei poika laita heti jarruja päälle kun otan häntä kädestä kiinni ja yritetään kävelemistä yhdessä.
Uskokaa tai älkää, näitä hetkiä on kyllä riittänyt.
Nyt poika on onneksi ymmärtänyt sen tosiasian, että kävelemällä pääsee nopeammin eteenpäin ja eilen jopa melkein juostiin läheiseen leikkipuistoon, enkä saanut pitää kädestä kiinni ollenkaan. Pojan kasvoilta loistaa ilo, onnellisuus, rohkeus, uteliaisuus ja ennen kaikkea suuri vapaus. Ja vapaus on koittanut myös mulle, kun pojan jalkoihin on tarvinnut laittaa vaan pelkät kengät ( ja helteillä ei edes niitä ) aukaista ulko-ovi ja katsoa hiekkalaatikolle tepastelevaa nassikkaa.
Kuinka ihanaa! Ah, mikä vapaus – meille molemmille! 🙂