Mitä kuuluu Brunolle?
Olen halunnut jo pidemmän aikaa kirjoittaa tästä, mutta en ole oikein tiennyt miten asiasta kirjoittaisin, sillä olisi niin paljon mistä kertoa. Enkä oikein edes tiedä mistä sitä nytkään aloittaisi.
Aloitetaan nyt vaikka siitä, että olen edelleen todella kiitollinen kaikille niille, jotka kertoivat ja jakoivat omia vinkkejä tässä Brunoon liittyvässä postauksessa. Otin teidän vinkeistänne vaarin ja aloitin Brunon kouluttamisen täysin puhtaalta pöydältä. Lopetimme kaikki kuiskaajan kertomat vinkit sekä negatiivisen ja käskevän lähestymistavan ja aloitimme positiivisen kautta. Tämä tarkoitti meillä sitä, että otimme käyttöön palkitsemisen, mitä ollaan käytetty viimeksi Brunon ollessa vielä pentu, mutta jonka kuitenkin lopetimme sillä saimme kuulla, ettei koira tarvitse namuja palkinnoksi, vaan pelkkä kehu riittää. No, tässä(kin) asiassa olisi kannattanut kuunnella oman itsensä ääntä, sillä Brunolle uppoaa paljon paremmin palkintona namit kuin pelkkä kehu.
Eikä namien antamisessa mun mielestä ole mitään pahaa….
… tai niin ainakin luulin, kunnes hoksasin sen tosiasian, että saan olla antamassa nameja ihan koko ajan. Tiedän, ettei Roomaakaan päivässä rakennettu ja mitä tulee koiran kouluttamiseen, niin se vasta onkin pitkäjänteistä puuhaa!
Aloitin namien antamisen sillä tavalla, että jokainen kerta kun Bruno toimi haluamallani tavalla – kuten, makasi lattialla rauhallisesti pojan leikkiessä vieressä, antoi pojan koskea ilman murinaa, jätti pojan lelut rauhaan käskystä – palkitsin Brunon sen hyvästä käytöksestä. Bruno oli aluksi aivan ihmeissään saadessaan namin ja ollessaan aika fiksu koira, hoksasi nopeasti sen mitä ajoin takaa. Tämä siis tarkoitti sitä, että Bruno oikein hakeutui pojan seuraan ja aina ollessaan pojan seurassa tuli hakemaan multa namia. Vietinkin päiväni suurimmaksi osaksi pojan ja Brunon kanssa lattialla, sillä normaalisti kun pojan kanssa lattialla leikimme, syöksyy Bruno salamana paikalle oman pallonsa kanssa. Aluksi ajattelin, että tämähän on hyvä kuvio, toimii hyvin ja huomasin Brunonkin käytöksessä pientä rauhoittumista.
Ajan kanssa kuitenkin huomasin, että pidemmän päälle tästä ei yksikertaisesti tule mitään, että vietän päiväni lattialla istuen, toisessa kädessä pikkuauto ja toisessa naminappulat ja hieman vähensin Brunon palkitsemista ( sillä sitä täytyy tehdä muutakin! ) Esim. keittiössä ruokaa tehdessäni, vahdin Brunoa ja poikaa silmä kovana ja aina Brunon tehdessä oikein joko kehuin tai palkitsin – yleensä kehuin. Ja tämäkin toimi hyvin, eikä oikeastaan minkäänlaisia ongelmia ilmaantunut, suuria ainakaan.
Mutta, mutta. Tietenkin tässä asiassa täytyy olla yksi jos toinen mutta. Olen nyt tullut siihen tulokseen, että tein todella tyhmästi kun vähensin Brunon palkitsemista, sillä nyt ollaan taas palattua takaisin lähtöruutuun. Siinä missä raskaus on koko ajan edennyt lähemmäs laskettua aikaa, olen ollut mielialojeni kanssa yhtä tuuliviiriä. Hermostunut pienistä ja saanut pinnani kireäksi yhdestä jos toisesta asiasta – tämä raskaus on kaikilla tavoilla ollut täysin erilainen mitä ensimmäinen! Brunon päivälenkit ovat pienentyneet oman kuntoni ja jaksamiseni vuoksi todella minimaalisiksi ja sen huomaa myös Brunon käytöksessä. Ymmärrän tämän täysin, sillä niinkin iso koira mitä Bruno on, tarvitsee se päivän aikana paljon liikuntaa ja virikkeitä, mutta nyt olen joutunut keskittymään täysin tähän raskauteen ja omaan kuntooni. En ole halunnut missään nimessä ottaa minkäänlaista riskiä, vaikka välillä onkin ollut niitä hyviä päiviä.
En pidä tästä tilanteesta yhtään ja tämä on todella stressaavaa! Bruno on ruvennut syömään pojan leluja ja en saa Brunoa ojennukseen edes käskystä. Nyt olen joutunut viemään sitä todella paljon pois tilanteesta ( missä se syö pojan autoja ) samalla kuunellen sen murinaa ja örinää. Poika katsoo tilannetta sivusta suu auki ja ihmettelee mitä oikein tapahtuu. Inhoan tätä tilannetta niin paljon! Tällä hetkellä energiani eivät yksinkertaisesti riitä yhden uhmaikäisen pojan ja uhmaikäisen koiran ojentamiseen – samalla pitäisi muistaa olevansa raskaana ja olla stressaamatta. Tiedän, että namit on otettava taas mukaan meidän jokapäiväisiin kuvioihin, mutta tällä hetkellä olen niin puhki etten ole jaksanut edes ajatella koko asiaa. Ja tiedän, että omassa käytöksessäni olisi myös ( taas ) petrattavaa, mutta nyt tuntuu, että harteillani on aivan liikaa kuin ne jaksaisivat kantaa. Tiedän, että on tyhmää aloittaa koiran palkitseminen ja sitten yht`äkkiä lopettaa ( tai vähentää ) se – eihän se ole ollenkaan johdonmukaista. Sillä kun kerran on palkitsemiseen ryhtynyt, täytyy sitä tehdä myös koko ajan. Vai pitääkö? Teinkö tyhmästi kun vähensin palkitsemista?
Huoh! Mitäköhän kesästä oikein tulee? Talossa on pieni vauva, mitä en tällä hetkellä voi kuvitella edes pitäväni lattialla. Kumpa meillä olisi täällä kotona sellainen ihanan seesteinen ja rauhallinen ilmapiiri. Kummankaan – mun tai miehen – ei tarvitsisi viedä Brunoa pois ei toivotuista tilanteista ja poika saisi leikkiä lattialla rauhassa. Siis, että meillä olisi kotona rauha.
Rauha piru vie!
Miehen vanhemmat ehdottivat, että he voisivat ottaa Brunon vähäksi aikaa heille, että meillä täällä kotona pöly laskeutuu. Ehdotus oli ihana, sillä kaipaan tällä hetkellä niin paljon sitä, ettei mun tarvitse korottaa ääntä yhtään sen enempää mitä pojan kenkkuilulle välillä tarvitsee. Samalla kuitenkin tiedän, ettei ne ongelmat sillä katoa, että Bruno on vähän aikaa jossain muualla ja takaisin tullessaan ne ongelmat odottavat täällä räjähdysvalmiudessa. Kumpa tietäisin mikä olisi oikein ja mikä fiksua! Tiedän myös, että se voisi tehdä itselleni ihan hyvää, että saisin olla rauhassa vaan pojan kanssa. Samalla selvittelisin ajatuksia omassa päässäni siitä, että johtuuko kireyteni tästä raskaudesta vaiko kenties Brunosta.
Huoh, kumpa kaikki järjestyisi ja toivon todella, että synnytyksen jälkeen hormoonitasapainoni olisi edes vähän enemmän tasapainossa mitä nyt. :) Onneksi pääsen huomenna viettämään päivää Helsinkiin ihan vaan ystäväni kanssa kahdestaan. Kunnon irtiotto kaikista rutiineista – kyllä kiitos!
Viikonloppuja!