Niin kaikki ohikiitävää.

Sain eilen tietää, että pappani oli joutunut yllättäen sairaalaan Perjantai illalla. Vihaan yli kaiken niitä puheluita, jotka tulevat kuin puun takaa ja joita ei toivoisi koskaan saavansa. Eihän niiltä puheluilta voi tässä elämässä  kuitenkaan välttyä, sillä mikään ei ole ikuista.

Onneksi kaikki on nyt kuitenkin hyvin ja selvittiin pelkällä säikähdyksellä, mutta hitto vie – tällaiset jutut pistävät aina miettimään. Olen eilisestä lähtien ajatellut taas kaikenlaista, mm. näitä tuntemuksia ja laskenut äitiyslomani pituutta ja ahdistunut siitä, että sitä on jäljellä enää vain kolme kuukautta! En ole vieläkään tullut minkäänlaiseen lopputulokseen töiden ja opiskelujen suhteen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen aika lailla eksyksissä niiden molempien suhteen. Haluaisin tehdä niin paljon kaikenlaista, etten osaa päättää mikä niistä vaihtoehdoista olisi se mun juttu. Kumpa joku tulisi ja sanoisi, että sun katsii tehdä tätä, oot tässä tosi hyvä, joo hei tää se on.

Mutta kun ei.

Sen verran ainakin tiedän, että haluan olla äitiysloman loputtua vielä hetken aikaa pojan kanssa kotona ja miettiä hoitoon laittamista vasta kun poika on yli vuoden. Jos se olisi musta itsestäni kiinni, jäisin varmasti pidemmäksikin aikaa kotiin, mutta asuntolaina ei lyhene itsestään. Niin harmittavaista kun se onkin. Ja oman mielenterveyteni vuoksi on varmaan ihan hyvä, että saan vietettyä päiviä aikuisten ihmisten seurassa. Mistäköhän saisi sellaisia lainoja, jotka lyhentävät itse itseään? Tietääks joku?

Salaisena haaveena olen ajatellut myös yrittäjyyttä. Ajatus yrittäjänä olemisesta kiinnostaa todella paljon, mutta en ole niin suuri riskinottaja, että välttämättä uskaltaisin lähteä toteuttamaan omia unelmiani. Mutta, eilinen puhelu pappasta pisti taas miettimään miksi ihmeessä en ottaisi riskiä? Mitä jos kadun joskus myöhemmässä elämässä sitä, etten koskaan lähtenyt edes yrittämään? Ihailen omaa miestäni kun hän on uskaltanut seurata omaa sydäntään ja tekee nyt sitä mitä rakastaa. Vähät välitti/ välittää muiden mielipiteistä, pitää päänsä ja uskoo siihen omaan juttuunsa.

Elämä on oikeesti niin ohikiitävä juttu, että enemmän pitäisi uskaltaa tehdä niitä itelle tärkeitä juttuja. Se on yksi pieni pieru, niin mäkin olen toinen jalka banaaninkuorella ja katson sivusta kun lapsenlapsenlapset rakentavat omaa elämäänsä.

Niin se vaan menee.