No, miten se viikonloppu oikein meni?

Takana on nyt ensimmäinen viikonloppumme kotona ja voin huokaista helpotuksesta. Jännitti todella paljon palata sairaalasta takaisin kotiin kun tiesin, että vastassa olisi Bruno – meidän iso koiramme. Ensin olen pois melkein kokonaisen viikon ja kun tulen takaisin, on mulla mukana pikkuruinen käärö. Kaikenlisäksi tämä käärö vielä tuoksuu hyvältä ja hieman oudolta, ääntelehtii ihmeellisesti ja koskaan ei tiedä milloin voi tulla nyrkistä kuonoon.

Onhan se nyt ihmeellistä.

Noh, onneksi kaikki on mennyt hyvin – yllättävän hyvin. Kun pienokainen nukkuu olohuoneessa kopassaan ei Bruno oikein ole moineskaan. Välillä käy haistelemassa ja ihmettelemässä. Vaipan saa vaihtaa suht rauhassa eikä imettäminenkään sohvalla herätä Brunossa suurta mielenkiintoa, tai ainakaan sellaista, että saisi olla huolissaan pienokaisen puolesta. Tietenkin olemme varuillamme, sillä koskaan ei voi tietää mitä koiran päässä liikkuu vaikka kuinka siihen luottaisi.

Tähän asti kaikki on siis mennyt hyvin ( koputtaa puuta. )

Olen huomannut, että itsessäni taitaa asua jonkinlainen yli- ihminen. Se kuoriutui pois kuorestaan nyt viikonloppuna. Huomaan ajattelevani, että ” Olen nyt äiti ja mun on selvittävä kaikesta ja tehtävä kaikkea samaa aikaa. ” Miksen voi ajatella, että ” Olen nyt äiti ja mun ei todellakaan ole pakko selvitä kaikesta ja tehtävä kaikkea samaa aikaa. ” Onhan se äitinä oleminenkin jo saavutus ja aikamoinen tehtävä. Luulen, että mussa virtaa vielä sen verran adrenaliinia viime viikosta, että käyn oikein kunnolla ylikierroksilla. Eiköhän se tästä kuitenkin tasaannu, kunhan saan napattua arjesta kiinni.

Ihanaa on se, että poitsu antoi meidän nukkua viime yönä kuusi tuntia. Siis kokonaiset kuusi! Se vasta tuntui luksukselta.

Reipasta alkanutta viikkoa kaikille! :)