Olen petturi
Tunnen itseni petturiksi. Itse kuvan kirjassa ( mistä halua teille sanoa pari sanaa ) ei ole mitään vikaa, vaan minussa. Olen osa Lilyn lukupiiriä, enkä saanut luetuksi Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat romaania, joka valittiin äänestyksessä lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi.
Siksi olen petturi.
Mielenkiintoni vain lopahti. Yritin ja ihan oikeasti yritin, mutta ei. Kirja kyllä kuulosti lupaavalta, mutta tarina ei imaissut sisäänsä sillä tavalla kuin olisin halunnut. Yleensä en luovuta kirjojen suhteen näin nopeasti, mutta tämän kohdalla mielenkiintoni ei vain riittänyt. Alunperin olisin halunnut lukea Rosa Liksomin kirjan Hytti nro 6, mutta harmikseni se ei saanut tarpeeksi ääniä. Lisäsin sen kuitenkin omalle lukulistalleni ja tartun siihen heti, kunhan vain löydän juuri sille sopivan hetken.
__
On olemassa kuitenkin yksi kirja mihin olen uppoutunut aivan täysin! Nimittäin ihanan Satu Rämön Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa. Olen lukenut Sadun blogia jo pidemmän aikaa ja halunnut kovasti lukea myös hänen kirjoittamansa kirjan. Mulle kävi itseasiassa niin, että menin työpäivän jälkeen ruokakauppaan ja tarkoituksena oli ostaa vähän ruokatarvikkeita. Maitoa ja sen sellaista. Sitten täysin sattumalta tämä kirja tupsahti nenäni eteen ja ajattelin, että nyt on se hetki ja mun on vain tartuttava siihen. Ostin kirjan enkä niitä ruokatarvikkeita, koska unohdin ne tyystin. Menin autoon ja selailin kirjaa jo kaupan parkkiksella, mielessäni vain yksi ajatus – ” voisikohan joku muu hakea lapset päiväkodista ja mä saisin jäädä tähän loppupäiväksi lukemaan? ” Tiesin, ettei se olisi mitenkään mahdollista ja laitoin kirjan pelkääjän paikalle. Kuitenkin koko kotimatkan selasin kirjaa sieltä täältä ja heiluin moottoritiellä autoni kanssa sen näköisenä, että joku olisi voinut luulla mun ajaneen humalassa. Sormeni oikein syyhyivät ja aivoni huusivat!
Siinä olisikin ollut poliisille selittämistä, mutta juuri tällaisia kirjojen pitäisikin olla. Ei ehkä liikennettä vaarantavia sentään, mutta mukaansatempaavia ja uskomattoman mielenkiintoisia!
Kuten teille aikaisemmin kerroin Salainen kaukokaipuu– postauksessa, tunnen suurta halua matkustaa joskus Islantiin. Tämä kirja ei ole helpottanut yhtään matkakuumettani, päinvastoin se on vain lisännyt sitä. Mun on joskus aivan pakko päästä tuohon maahisten kummalliseen maahan, missä lähestulkoon kaikki tuntuvat olevan sukua keskenään, mikään ei ole mahdotonta vaan asiat ovat järjestelykysymyksiä, jouluun suhtaudutaan suurella intohimolla ja ollaan maailman parhaita asiassa kuin asiassa. Kaikenlisäksi Islannin karu, mutta kaunis luonto ja kuumat lähteet kiinnostavat niin paljon, että vinkkasin viimeksi edellispäivänä miehelle eikö me voitaisi vain myydä kaikki maallinen omaisuus ja muuttaa Islantiin?
Hän ei lämmennyt, mutta mä olen jo katsonut salaa lentoja.
Kirja todella vie lukijan keskelle hauskoja tapahtumia ja mitä kummallisempia juttuja. Kuinka moni oikeasti pääsee juomaan kahvia esim. Sauli Niinistön kanssa? Veikkaan, ettei kovin moni. Satu on kuitenkin tehnyt sen Islannin presidentin kanssa ja vielä kovin leppoisasti keskellä presidentin olohuonetta. Teksti on ihanan soljuvaa, napakkaa ja ihanalla huumorilla maustettua. Kappaleet ovat lyhyitä, joka pitää helposti otteessaan eikä päästä irti kuin vasta viimeisellä sivulla. Kivaa kirjassa oli myös se, että sieltä löytyi vähän kuviakin ja niitä katsoessa sai tekstiin aivan uudenlaista syvyyttä.
Aivan ihana kirja! Niin ihana, ettei haittaa vaikka maidot ja sen sellaiset jäivät silloin ostamatta.
Sain nimittäin jotain paljon parempaa – ihanan lukukokemuksen ja pienen matkan Islantiin, jonka tulen muistamaan aina ja minne vielä joskus aivan varmasti palaan uudelleen.