Onnea on.

Mies otti ja lähti tänään aamulla Saksaan ja on siellä kaksi päivää. Toistan itseäni kun sanon, että mua hieman jännittää. Normaalisti mies on hoitanut Brunon aamulenkin, mutta nyt itselläni on edessä seuraavien kahden päivän aikana Brunon kaikki kolme lenkkiä – lapset mukaanlukien. En varmaan osaa kertoa tarpeeksi miehelleni kuinka paljon hänen läsnäoloaan arvostan, vaikka hän ei pystykkään hoitamaan yösyöttöjä ja olemaan päivisin mun apuna kotona. Joskus jopa vähättelen ( väsymyksissäni ja hormoonihuuruissani ) miehen panosta kotitöihin ja lastenhoitoon, sillä kun itse pääsääntöisesti hoidan kaiken täällä kotona, en useinkaan huomaa sitä mitä mies tekee sen hyväksi, että voin tosiaan olla lasten kanssa kotona. Ne on yleensä niitä pieniä näkymättömiä juttuja, mutta se suurin taitaa kuitenkin olla miehen työ, hänen uskomattoman pitkät hermonsa sekä se, että hän hoitaa työpäivänsä päätteeksi niitä asioita, joihin itselläni ei ole aikaa saatika osaamista. Näihin lukeutuu kaikenlaiset kodin ulkopuolella olevat kotihommat, kuten uusi aita takapihalle ja etupihalle kaikkien lapsien käyttöön tarkoitettu uusi sika magee hiekkalaatikko.

Ainiin ja tietenkin se, että mies hoitaa aamuisin kukonlaulun aikaan Brunon lenkittämisen. Onnea on siis osaava ja viitseliäs mieheni, vaikka se lähtikin ehkä huonoimpaan aikaan koskaan Saksaan.

Onnea on myös sisarukset ja oma äiti. Sain viimeisillään raskaana olevasta pikkusiskostani lastenhoito apua, jotta pääsin yksin lenkille Brunon kanssa ja äidistä sitten taas lenkkiseuraa. Joskus on helpommin sanottu kuin tehty se, että lähden tämän ison pataljoonan kanssa yksin ulos ja silloin on ollut ihanaa muistaa, että apua on aina lähellä kunhan vain muistan pyytää sitä. Kun poika oli pieni, yritin olla oikea yli-ihminen ja huomasin ajavani itseni todella nopeasti loppuun. Nyt en halua edes yrittää selviytyä kaikesta itse, vaan pystyn sanomaan kyllä ääneen jos jokin tuntuu ylivoimaiselta.

Onnea on myös uunituoreet mokkapalat, jotka pikkusisko ( tosin, jo viime viikolla ) toi kun pyysin.

Onnea on tällä hetkellä niin moni asia, etten osaa niitä edes pukea sanoiksi. Mietin usein, että jos asuisimme edelleen Porissa, kaukana kaikista meille rakkaista ihmisistä, jäisimme paitsi kaikista kivoista jutuista – puhumattakaan suuresta tukiverkosta, joka pitää sisällään isovanhemmat, sisarukset ja ystävät. Rakastan sitä, että tylsänä hetkenä voin soittaa siskolle ja pyytää häntä meille. Rakastan myös sitä, että voin olla osallisena ihan sellaisissa pienissä arjen jutuissa, joista aikaisemmin Porissa asuessamme jäin aina paitsi. Sain kuulla sieniretkistä ja mustikanpoiminnasta aina puhelimitse ja siitä kuinka kivaa kaikilla oli ja kuinka suuria saaliita jokainen sai kerättyä. Onnea on siis myös se, että nyt saan olla läsnä jokaisessa hetkessä.

En tiedä oliko tässä postauksessa oikein mitään punaista lankaa, mutta aloin vaan miettimään tänä aamulla herätessäni sitä kuinka monesta asiasta saan oikeasti olla kiitollinen. Viis siitä vaikka mies onkin Saksassa, kyllä me pärjätään. Ja vaikka ei pärjättäiskään, voin ajatella, että nämä kaksi päivää nyt vaan sattuivat menemään miten menivät ja hyviä onnistuneita päiviä on kuitenkin enemmän mitä epäonnistuneita. 

Jotenkin mut valtasi tänään sellainen zen olotila.

Nyt kuitenkin painun nukkumaan itsekin, mutta sitä ennen taidan syödä vielä yhden valkosuklaa-karpalo cookien.